Mun Ironmanien Ironman

Aika palata viikon takaiseen suoritukseen ja sitä edeltäviin päiviin. 

Ensiksi sanon että tämä oli mun elämäni tähänastisen harrasteurheilijauran kovin päivä. Teksti tulee olemaan sen mukaista. Suhtaudun asiaan huumorilla, joten kenenkään lukijan ei tarvitse miettiä onko triathlon mulle elämä - ei ole, ei lähelläkään sitä. Elämä koostuu monista isoista ja pienistä asioista, joista toki triathlon on yksi, mutta niistä itselle se ”vähemmän” tärkeä. Sitä ennen tulevat parisuhde, perhe, ystävät, terveys, hyvinvointi, elämän tasapaino ja työ. Teen toki täysillä sen minkä nyt pystyn, mutta järjellä varustettuna.

Maastrichtiin saavuimme torstai-iltana, ja kaupunki näytti jo silloin parhaimmat puolensa. Ihastuin siihen täysin. Toki tunnelataus oli myös suuri, joten se saattoi edesauttaa ihastumista. Perjantaina kävin juoksemassa puoli tuntia kevyesti kaupungin hienoja puistoja, rantoja ja siltoja. Keli oli mitä parhain, joten valittamista ei todellakaan ollut. Juoksussa alkoi tuntua heti takareisi, pakara ja lonkka, joten menin expo-alueella sijaitsevalle hierontapisteelle, joka oli kilpailijoille ilmainen. Kundi väänteli ja käänteli kroppaa ja tunne/kipu helpotti hieman. Tällaista palvelua ei ole ollut kisaa ennen muissa expoissa. Australiassa ja Jenkeissä tällainen on varsin yleistä, mutta ei vielä Euroopassa. Toivottavasti rantautuu pian myös tänne yleisemmin. 

Lauantaina käytiin Marcuksen kanssa fillaroimassa ja uimassa Maas-joessa. Kisapaikalle emme päässeet uimaan kiellon takia, joten päätimme mennä kaupungin laitamille. Sinne johti tie, jonka varrella oli useampia rautatiekiskoja. Noin neljä molempiin suuntiin, muistaakseni. Vedettiin ne ennen viimeistä kiskoa melko lujaa yli. Kuitenkin viimeisen kiskon tullessa päätin että menen sen yli hiljaa, etten kaadu kiskoille. Samalla hetkellä huomasin makaavani maassa kaatuneena. Kaaduin oikealle kyljelleni, jolloin oikea pakara sai kunnon tällin. Nousin pystyyn ja ajattelin, ettei tässä onneksi käynyt pahemmin. Nousin pyörän päälle ja lähdin ajamaan, kunnes verta alkoi valua sormista ja käsivarresta. Samalla huomasin että sormesta tulee myös muuta kuin verta... 

Menimme heti T1-vaihtoon kysymään puhdistusainetta avonaisiin haavoihin. Samalla henkilökunta koitti sormea ja se ei kestänyt kosketusta ollenkaan. Siitä soittivat heti sairaalaan ja ensiapuun. Lääkäri totesi saman tien ensiavussa, että tikkiä sormeen ja jos sattuu vielä kotiin tullessa niin röntgeniin katsomaan onko murtunut. Olin aivan varma kivusta päätellen, että olisi murtunut ja vähän hämmästelin lääkärin neuvoa. Hän myös kysyi, että oletko tosissasi menossa huomenna kisaan. Hämmästelin vastavuoroisesti hänen kysymystään, koska mielestäni olin muutoin ihan kunnossa. Tosin mietin miten pärjään uinnissa, jos yksi sormi ei mene suoraksi eikä kestä voiman tuottoa. Lääkäri parsi sormen ilman puudutusta, joten kipu oli hillitön. Ihan sellainen tunne kuin neula olisi vedetty kynnen läpi. Sormenpää kun on todella herkkä ja tuntoaistit siinä suuret. Siitä syystä myös tunnemme sormenpäillä eniten. 

 

Ajoimme sairaalasta pyörillä hotelleille ja tuntui ihan hyvältä. Sormea särki, mutta ei sen suurempaa. Iltapäivästä vein pyörän vaihtoalueelle ja muut pussit, jolloin kaikki sunnuntaita varten piti selvitellä haavojen ja sormen osalta. Puhuin Head of Juryn kanssa siitä mitä voisin käyttää apuna kädessä, koska en saa sormea suoraksi. Hän myönsi minulle poikkeuksellisesti luvan käyttää jotakin käsinettä ja/tai lastaa uinnissa. Hän sanoi, että haluaa mulla olevan vielä kisan jälkeen sormi kunnossa. Inhimillisyyttä siis vielä löytyy!

Lauantai-iltana saapui vielä viesti Ironman-organisaation lääkäriltä, että soittaisinko hänelle. Soitin ja hän pyysi minua tapaamaan häntä sunnuntai-aamuna. Aamulla halusivat varmistaa, että pystyn käyttämään pyörän jarrua ja kysyä olenko saanut bakteereita vastaan piikin lauantaina. Sanoin etten ole. Lääkäri sairaalassa ei puhunut koko asiasta. He pyörittelivät päätään. Sanoivat että piikki tulee laittaa, jotten saa bakteeri-infektioita aukinaisiin haavoihin. Sovimme myös T1-vaihto-operaatiot, eli miten haavat puhdistetaan ja kuka laittaa siteet jne. Pikkasen lisätohinaa vaihtoihin, sanoisin. 

Tämän vuoksi en ehtinyt jännittää kisaa juuri yhtään. Kaikki aika meni käytännönjärjestelyjen hoitamiseen. Noin 10 min ennen starttia piikki käsivarteen ja menoksi. Lähdin 60-70min välin uinnin lähtöryhmässä. Kaikki meni todella hyvin rolling startista. Muutama isku tuli uinnissa mutta se oli siinä. Hanska joka minulla oli kädessä täyttyi vedestä ja meinasin heittää sen jokeen. Heittämisen sijasta päätin repiä vain yhden sormista pois, jolloin vesi poistui. Ihan turha hanska mutta tulipahan testattua. Aikaa tuhraantui vain sen laittamiseen uudelleen paikalleen.  

Uinnin jälkeen kävin puhdistamassa haavat ensiaputeltassa ja toisessa laitettiin side käteen suojaamaan aukiolevaa haavaa aika-ajotangon hiertämiseltä. Pyörä tuntui alkuun hyvältä ja käsijarru oli koko ajan päällä etten menisi liian lujaa. Pyöräreitti oli teknisin mitä olen ajanut. Reitti oli myös haastava vaarallisuudessaan. Mallorcan alamäet eivät ole mitään näiden rinnalla, sillä käännökset olivat välillä pelottavan jyrkkiä. Muutaman kerran oli "läheltä-piti" –tilanne, jolloin olin ajaa ojaan tai metsään. En vaan saanut pyörää kääntymään oikeaan kulmaan oikeassa ajassa. Kerran myös ajettiin yhden miehen kanssa suoraan, kun olisi pitänyt kääntyä oikealle. Risteyksessä kyllä seisoi mies, mutta ei hän neuvonut mitään käännöksestä. Huudettiin muutama huuto hänelle takaisinpäin tullessa.

65km kohdalla katsoin nousumetrejä mittarista ja ne näyttivät jo silloin racebriefissä sanotun 1000 nousumetrin reippaasti yli puolta väliä (600m). Ajattelin, ettei tässä siis tule enää mäkiä. Sehän ei ollut totta. Mäkeä tuli mäen perään ja Tour de Francen mäet sen mukana. Yhteensä nousua tuli yhdellä kierroksella vähintään 700m.

Pyörä meni suht kivuttomasti, vauhti tosin hyytyi toisella kierroksella sillä tuulta alkoi olla enemmän ja juomapisteet reitin varrella oli suunniteltu kehnosti. Välissä, jossa oli suurimmat mäet, juomapisteiden väli oli n. 40km. Siinä tosi monella meinasi loppua juoma kesken. Niin kävi myös itsellä. Otin myös ensimmäistä kertaa kokista pyörässä, koska ajattelin saavani siitä helpotusta jo ensimmäisellä pyöräkierroksella alkaneeseen pahaanoloon. Epäilen vahvasti että piikki, jonka aamusta sain, sai aikaan kuvotuksen tunteen jo heti pyörän ekoilla kilometreillä. Sama paha olo jatkui juoksussa ja oksennus meinasi lentää. Sain pidettyä sisällä, koska ajattelin että jos oksennan, en jatka matkantekoa enää sen jälkeen. Kerran yksi mies röhisi siihen malliin vierelläni, että ajattelin jos sä oksennat, oksennan takuuvarmasti perässä. Kumpikaan ei onneksi tehnyt sitä.

Ensimmäinen ja viimeinen vessareissu kisan aikana

T2:een saavuttuani jalat olivat freesit mutta olo oli hieman tahmea. Juoksu lähti kuitenkin kulkemaan todella vaivalloisesti. Jalat olivat kohmeessa eikä tuntunut todellakaan loisteliaalta olo. Harkitsin vakavasti lopettamista. Rakas äitini kuitenkin huusi mulle vaihdossa, että olet kolmas ja kysyi sattuuko johonkin. Vastasin taas että ei satu, vaikka olo oli kuvottava. En jaksanut valittaa, vaan koitin päästä flow-moodiin, josta saisin vauhdin päälle. Ensimmäiset 15km juoksussa oli sellaista mielen ja henkien taistelua etten ole kokenut vastaavaa aiemmin. Ei vain mikään tuntunut miltään eikä ainakaan hyvältä. Ajattelin siinä kohtaa myös, että jos saisin Kona-paikan, en ottaisi sitä vastaan. Päätin sen jo siinä ihan 100% varmuudella. Kuten kaikki triathlonistit tietävät, matkan varrella tulee tehtyä välillä mitä hullumpia päätöksiä, eikä ne enää seuraavana päivänä pidä kutinsa. Niin kävi myös nyt.

Juoksu alkoi kulkea vähän paremmin 15-35km välissä, jonka jälkeen viimeiset 7km tuntui taas pahalta, kuten monet juoksijat/triathlonistit tietävät. Olin myös saavuttanut koko ajan seurakaveriani Marcusta juoksussa ja viimeisten kilometrien aikana näin jo hänen selkänsä. Selkä läheni ja läheni ja viimeisen kilometrin alkaessa olin ihan selässä kiinni. Juoksin siinä hetken. Parinsadan metrin päästä menin viereen ja Marcus huomasi minut. Siinä kohtaa mies laittoi turbovaihteen päälle. Niin minäkin. Saatiin hieno loppukirikamppailu, joka muutoin olisi ainakin itsellä jäänyt tekemättä. Otin itse kovemman vaihteen ja pääsin Marcusta edelle ja olin maalissa muutamia sekuntteja Marcusta aiemmin. Samalla kun olin maalisuoralla tuli kuulutus, että tulin kolmanneksi omassa ikäsarjassani. Tuuletin sen mukaiseksi - sen verran kova päivä takana, että se tuntui todella hyvältä. Tulin omassa Ironmanien Ironmanissa kolmanneksi. Halusin heti hotelliin ensiaputeltasta päästyäni, sillä kävin näyttämässä haavat ja tikit vielä lääkärille. Siinä kohtaa tuli kyyneleet ensimmäisen kerran silmään kun lääkäri totesi mulle, ettei hän tiedä ketään joka olisi tehnyt Ironmania tikkien kanssa. Saat nostaa hattua itsellesi, sanoi lääkäri. Näin ajattelin myös itse.

Tuuletukset lopenuupuneelta naiselta ;)

Hotelliin tultuamme makasin vaan sängyssä enkä voinut tehdä mitään. Suihku sai odottaa hetken. Tuli kylmyys ja oli aika mennä lämmittelemään suihkuun. Samalla katsoimme tuloksia ja kuinka ollakaan sinne oli ilmaantunut yksi nainen jota ei ollut näkynyt ikäsarjani tuloksissa koko päivänä, juuri minun ja kakkosen väliin. Ihmeteltiin hetki ja ajattelin, että ehkä on väärässä sarjassa hetkellisesti. Huomenna asiaa selviäisi palkintojenjaossa, ajattelin.

Seuraavana aamuna jo hymyilytti ja aamupala maistui ainakin osittain. Sen jälkeen palkintojenjakoon ja Kona-slottien jakoon. Ruoka- ja juomatarjoilu oli hyvää jälleen, kuten ennen kisaakin. Kävin varmistamassa kisajärjestäjiltä mikä tämän kolmanneksi tulleen naisen kohtalo oikein on. He ihmettelivät hetken samaa, kunnes selvisi että nainen oli relay-sarjassa koko päivän, johon ei kuulunut, vaan naiset 35-39-sarjaan. Selvä homma, ajattelin ja kirosin itsekseni. Voiko paskemmin käydä?! Tiesin, että sarjassamme on kaksi Hawaijin Kona-paikkaa, ja arvelin, että ekat kaksi ne ottaa. Mahdollisuudet kuitenkin olivat olemassa, vielä. Viestiteltiin vielä juuri ennen h-hetkeä coachin kanssa, että otanko paikan jos saan. Olin edelleen sitä mieltä etten ota, mutta hetkellä jolloin päätös olisi tehtävä, päätin ottaa paikan jos sen saan. Koko aamupäivän olin ajatellut, että ehkä muut tekevät päätöksen puolestani ja näin se "onneksi" meni. Ykkönen ja kakkonen ottivat paikat. Olin samalla helpottunut mutta hieman pettynyt. Ihmeellinen tämä ihmisen mieli, miten asiat muuttavat muotoaan muutamissa minuuteissa. Se tekee meistä ihmisiä ja inhimillisiä. Ainoa syy miksi en olisi ottanut paikkaa vastaan, oli mun henkinen väsymys. Ajattelin etten jaksaisi enää yhtään kisaa ja oman itseni tsemppaamista. Kertoo varmasti kaikille sen, miten kokonaisvaltaisesta lajista triathlonissa on kyse. Tämä vie niin paljon henkistä puolta, etten edes itse ole aiemmin sitä vielä tajunnut tässä määrin. Viime sunnuntaina sen todella viimein huomasin.

Fiilis oli kuitenkin hyvä, vaikka Ironman-pokaalia ei tullutkaan. Kona-paikasta viis.

Kisa näytti sen, että mahdollisuuksia on ja elämä on tässä ja nyt. Ei eilen, ei huomenna, vaan nyt. Pyöräaccidenttiä en enää mieti, se oli ensimmäinen kaatuminen aika-ajopyörälläni sitten triathlonin aloituksen ja niitä vain sattuu jokaiselle. Itselle se kävi pahimpana mahdollisena päivänä. Mahdollisuudet olisi ollut isompaankin itsensä tuhoamiseen, mutta onneksi vauhti oli hiljainen eikä tapahtunut pahempaa.

Nyt on aika palata täysillä muuhun elämään, sillä se on erittäin hyvää tällä hetkellä. Olen myös päättämässä toistaiseksi tämän blogin kirjoittamisen, sillä uskon että elämässäni tapahtuu nyt enemmän ja tärkeämpiä asioita kuin triathlon. On myös aika miettiä mitä teen ensi kautena. Se jää nähtäväksi talvella. On mahdollisuuksia moneen eri suuntaan. Sen ehkä tulette kuulemaan kun päätöksiä on tehty. Nyt ei ole vielä sen aika. Nyt nautin tästä hetkestä ja kaikesta ihanasta elämässäni.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette jaksaneet jorinoitani kuunnella ja kannustaa. Se on ollut todella tärkeää. Triathlon ei ole yksin tekemistä, vaikka moni voi niin kuvitella. Se on kaikkea muuta: mukanaelämistä, tukemista, neuvomista, kannustusta ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Päätän päiväkirjani tähän - toistaiseksi. Kiitos - olette mahtavia.

Ps. Sen päätöksen olen jo tehnyt että olen ilmoittautunut Intersportin järjestämään lyhyeen triathlonkisaan Kisakalliossa elokuun lopulla. Siellä nautitaan ja se päättää tämän trikauden - lopullisesti.