Elämä on tässä ja nyt - niin hyvänä ja kauniina kuin jokainen sen itse kokee, niin pienet kuin isotkin asiat. Välissä on huonoja hetkiä ja sen jälkeen tulevat ne hyvät, jotka kantavat hedelmää vaikeidenkin aikojen yli, kauas kauas. Näin on käynyt myös nyt.
Nyt on viimein aika kertoa vähän kuulumisia. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Toiveajattelua todennäköisesti.
Ironman Maastrichtin 4. sijan jälkeen elämä jatkui ja kivasti menikin, siihen asti kunnes pimeys iski tähän meidän rakkaaseen Suomen maahan. Tuolloin olisin vain halunnut pois Suomesta, valoon ja aurinkoon. Olen täysin kesäeläin - tykkään lähinnä talvista missä todella on lunta, ja toivon mukaan myös valoa ja aurinkoa. En voi siis sietää pimeää vuodenaikaa. Voisin jatkossa muuttaa ulkomaille talviksi. Näin vannoin taas viime talvena. Ja eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä vie. Unelmia eletään tai pyritään elämään. Joku niistä ei koskaan toteudu, mutta suurin osa kyllä, kun teemme niiden eteen töitä ja visualisoimme asiat omaan päähämme. En lakkaa koskaan uskomasta visualisoinnin voimaan. Ettehän tekään?
Talvi elettiin siis sumussa, omasta mielestä totaalisessa kaamoksessa, treenimotivaatio kaukana kuussa. Haluan puhua tästä, koska asiasta ei mielestäni tarpeeksi puhuta. Olin jo marraskuussa kaamosmasiksessa. Ei hyvä. Kävin töissä. Käytin töissä kirkasvalolamppua. Urheilin. Vietin sosiaalista elämää. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Mitä tästä vielä tuleekaan, ajattelin.
Vaihdoin syksyllä valmentajaa ihanasta ja mahtavasta Merjasta super-Darbyyn. Treenit muuttuivat, ja koin pientä pakokauhua, että miten saan kaiken mahtumaan kalenteriin ja miten jaksan kaiken. Jaksoin kuin jaksoinkin, vaikka motivaatio oli edelleen hukassa. Yhteistreenejä ei ollut niin paljon kuin Merjan kanssa. Pääsin kuitenkin Merjan juoksutreeneihin mukaan. Ehdin paikalle vain muutaman kerran, mutta sekin kuitenkin jo auttoi. Ryhmätreeneissä on voimaa, etenkin talven kaamoksen keskellä. Darbylle superpointsit mun tsemppauksesta motivaation puutteessa ja kaamoksen keskellä.
Selvisin töistä, vapaa-ajasta, treeneistä ja yksityiselämästä - kaikki asiat hieman pakolla tehden ja suorittaen. Välillä iski muutama flunssa, jonka uskon johtuneen ihan fiiliksestä.
Alkoi kevät. Lähdin maaliskuussa Kanarian Maspalomakseen treenileirille, jossa sain auringon säteet kasvoille ja iholle. Se auttoi. Olin taas enemmän oma itseni kuin viiteen aiempaan kuukauteen. En ihan vielä sitä samaa Hannaa kuin elo-syyskuussa 2015, mutta lähempänä kuitenkin. Leiri meni treenien suhteen hyvin ja tunsin kunnon kasvavan.
Lensin harmillisesti Maspalomaksen treenileirin viimeisenä aamuna kunnon ilmalennon: juoksin puun juuren nostamalle asfaltille juuri kun katse oli hetken jossain muualla. Sain ruhjeita, kolhuja ja 1,5 viikkoa lepoa. Joku voi kauhistella että miten 1,5 viikkoa menee ilman treenejä. Mulla se meni hemmetin hyvin. Oli ihana tehdä muuta ja rentoutua, ottaa aikalisä triathlonista. Mikä sen parempaa mielelle, kropalle ja kunnon kehitykselle kuin lepo.
 |
| ITU Stockholm Sprint |
Osaatte varmasti kuvitella miten makeeta oli lähteä ekana koko Kiskon kisassa juoksemaan, ja vielä naisena. Yleisö hurrasi ja pääsin juoksemaan ykkösenä n. 2,3km saakka. Sitten miehet tavoittivat minut, Tero Setola ensimmäisenä, jonka jälkeen lähes samantien Ilkka Utriainen. Tuntui kuumalta ja oma kolmen päivän toipilaana olo tuntui kropassa. Puuskutin ja itse asiassa heti ekassa Kiskon kovassa mäessä oli hapot jaloissa. Darby (höntsäillen) ja Kasurisen Tatu tavoittivat mut 4km jälkeen, jonka jälkeen Darby juoksi lähes maaliin asti kanssani.
 |
| SM-sprintin mitalikolmikko. |
 |
| Tiimivoimaa Kiskossa |
Stay tuned!
Ja tulihan tästä tekstistä kuitenkin pitkä, vaikka yritin supistaa kaiken mahdollisimman lyhyeksi.
Olen onnellinen - olkaa tekin. Tähän hetkeen. Hengittäen syvään. Miettien kaikkia kauniita asioita rinnalla
. Ensi viikonloppuna nähdään Joroisissa ja pistetään itsemme töihin
. Toivottavasti flunssat ovat silloin menneen viikon pölyjä! |
| Juhannustaikoja... |
