Joroisten jälkipyykki

The icing on the cake: the Finnish Championship silver medal in the women’s 35-39-series

The aftermath of Joroinen (HUOM! suomenkielinen teksti alla)

There went my fifth legendary Joroinen half-distance race. I didn’t quite accomplish the time I had hoped for due to the hot weather, slightly changed routing and the day’s energy levels. Just finishing the race is an accomplishment in such conditions. Hats off to all the racers!

The week preceding the Joroinen race didn’t go as smoothly as the preparation for the Luxemburg race, when I felt heightened sensitivity both in my body and mind. Now I felt neither for the whole week. My vacation started on Monday and I was more tired than I’ve been in a long time. I think I was coming down with flu, but I managed to fight it with some potions. I didn’t feel entirely confident with the up-coming race.

During the drive to Jyväskylä on Friday, the day before the D-Day, I was more upbeat but my body didn’t feel like it was in top shape. I thought that would change on the race day. Emotionally I kept feeling better, but my body felt down on Saturday too.

Most of the women in my age range started the race with me at 11:34, which meant that we passed those who had started before us during the biking section. The first part, swimming, went reasonably well. It took me some 38 minutes to finish. The route in the Joroinen race winds several times and you can’t always see the buoys, so you easily end up swimming a bit of extra. I even mixed up the boat men’s lifejackets with orange buoys. In the future it would be good to mark things with different colors.

When I switched from swimming to biking, I couldn’t find my bicycle anywhere. For a while I panicked and I was convinced that someone had taken my bike instead of theirs. Even my support troops could see how close I was to going to talk to the organizers. But I finally found the bike, when I looked for it some more – exactly where it was supposed to be ;).

I started the biking full of fighting spirit, since I knew I had lost time in the swimming and at the switching station in relation to my race sisters. The bike moved great, even though passing people took its toll. I got to ride the first 50 kilometers largely in the bypassing lane. There was a lot of tailgating. I yelled “PASSING” and “WATCH OUT” several times, and once I witnessed a bad-looking passing that was done from the wrong side. Luckily nothing worse happened. I got to the running station in good spirits, as the first in my age group. My biking time was 2 hours and 39 minutes in the slightly overlong bike section.

 

Running felt good at first, even if I was huffing and puffing a lot. The heat, the cumbersome route and my own energy levels took their tolls and my results weren’t the best they could have been. I managed to keep my No. 1 spot until I was half-way through the third and last running cirle. That’s when my team buddy Anu Henttonen, a familiar face already from the Finnish Championship sprint, managed to bypass me. Anu was running in her typically great fashion, so there was no catching up with her. My running time was 1 hour, 50 minutes and some seconds. I was particularly happy during and after the race that my knee wasn’t acting up. This time it didn’t slow me down, which was good.

Even if my body wasn’t at its best potential, my results were good enough for a Finnish Championship silver medal and for my own personal record in Joroinen: 5 hours, 14 minutes and 24 seconds. At the same time I proved that it’s possible to improve your time by at least five minutes each year.

Team Kiviranta-Mölsä’s medal row

Now it’s onto the last trial – the Ironman Copenhagen. The race will take place on Sunday, August 24. I’m eagerly waiting to see what I will accomplish and what kinds of feelings I’ll have, as my thoughts are currently bouncing restlessly around my head. What’s clear is that I’ll strive to improve my last year’s first IM time from Kalmar, which was 10 hours and 58 minutes. If all goes well in Copenhagen, I could say I’d shoot for 10.5 hours. This is my challenge – let’s see how I’ll accomplish that. With these thoughts I’m off to enjoy the ultimate relaxation: a cabin by the lake.

A big thanks for Saturday’s troops, supporters and fellow racers! You made it a fine contest – without you the day would not have tasted as sweet as it felt then!

Post-race relaxation at its best!

Joroisten jälkipyykki 

 

Kaupanpäälliseksi SM-hopeamitali N35-39-sarjassa

Takana on viides legendaarisen Joroisten triathlonin puolimatkan startti. Helteinen keli, jonkin verran muuttuneet reitit sekä päivän iskukykyni eivät johtaneet ihan tavoiteltuun loppuaikaan. Jo maaliinpääsy on tuollaisissa kisaolosuhteissa melkoinen suoritus. Siispä hatunnosto kaikille kisaajille!

Joroisten kisan edeltävä viikko ei mennyt samalla fiiliksellä kuin Luxemburgiin-kisaan valmistautuessa. Silloin herkkyys oli sekä kropassa että mielessä. Nyt sitä ei tuntunut koko viikon aikana oikein kummassakaan. Loma alkoi maanantaina, ja olin väsyneempi kuin pitkään aikaan. Flunssa taisi tehdä tuloaan, mutta sain taltutettua sen tropeilla pois. Täyttä luottamusta omaan suoritukseen ei tuntunut. Ajeltuamme perjantaina, päivää ennen h-hetkeä, Jyväskylään mieliala koheni mutta kropan iskua ei tuntunut. Ajattelin, että kisapäivänä sitten. Fiilis kohenikin entisestään, mutta iskua vain ei kuulunut lauantainakaan.

Suurin osa ikäsarjassa kisanneista naisista starttasi matkaan kanssani klo 11:34, mikä tarkoitti aiemmin startanneiden ohitteluja pyöräilyssä. Ensimmäinen osuus, uinti, meni kohtuullisen hyvin. Siihen meni aikaa 38 minuuttia ja rapiat päälle. Joroisten-reitti tekee melko monta kulmaa eikä poijuja oikein aina näe, niinpä matkaan tulee helposti vähän ylimääräistä. Itse sekoitin jopa venemiesten liivit orasseiksi poijuiksi. Vastaisen varalle olisi paikallaan, että asiat merkittäisiin selvästi toisistaan erottuvilla väreillä.

Vaihtaessani uinnista pyöräilyyn pyörää ei löytynyt mistään. Hetken aikaa olin paniikissa ja aivan varma, että joku on ottanut pyöräni omansa tilalle. Kannustusjoukotkin ehtivät jo ilmeestäni päätellä, että menen pian kyselemään pyörääni järjestäjiltä. Löytyihän se kuitenkin sieltä, kun vähän etsi – vieläpä ihan oikeasta paikasta ;).

Lähdin pyöräosuuteen taistelutahtoa uhkuen, sillä tiesin menettäneeni uinnissa ja pyörävaihdossa aikaa kilpasiskoihini nähden. Pyörä meni hienosti, vaikkakin ohittelut vaativat veronsa. Sain ajaa ensimmäiset 50 km pitkälti ohituskaistaa. Peesausta oli paljon. Huusin useampaan otteeseen OHI ja VARO ja kerran olin todistamassa yhtä pahannäköistä ja väärältä puolelta tehtyä ohitusta. Onneksi ei sattunut pahempaa. Tulin pyörä-juoksuvaihtoon hyvissä voimissa ikäsarjani ensimmäisenä. Pyöräaika oli 2 h 39 min ja risat hieman ylipitkässä pyörässä.

Juoksu tuntui alkuun hyvältä, vaikka hengitys olikin aika puuskutusta. Helle, reitin kommervenkit ja oma iskukykyni kuitenkin vaativat veronsa eikä oma suoritukseni ollut paras mahdollinen. Sain pidettyä ykköspaikkani viimeisen eli kolmannen juoksukierroksen puoliväliin saakka, kunnes jo SM-sprintissä tutuksi tullut seurakaverini Anu Henttonen painoi tsempaten ohi. Anun juoksu kulki entiseen hienoon tyyliin, joten perässä ei ollut pysymistä. Juoksuaikani 1 h 50 min ja risat. Erityisen onnellinen olin kisan aikana ja sen jälkeen polven sallimasta eheästä kisasta, tällä kertaa se ei hidastanut menoa, mikä on hyvä se.

Vaikkei kropassa ollut paras isku, tulos riitti SM-hopeamitaliin ja omaan Joroisten-ennätykseen 5 h 14 min 24 sek. Samalla tuli todistettua, että sitä voi joka vuosi parantaa aikaansa vähintään viidellä minuutilla.

Team Kiviranta-Mölsän palkintorivistö

Nyt sitten viimeistä koitosta kohti – nimittäin Ironman Copenhagenia. Se kisataan sunnuntaina 24.8. Odotan mielenkiinnolla, mitä saan siellä aikaiseksi ja millä fiiliksillä, sillä ajatukseni pomppivat monessakin asiassa. Selvää on, että lähden parantamaan siellä Kalmarissa viime vuonna tekemääni ensimmäistä IM-aikaani, joka oli 10 h 58 min. Mikäli kaikki menee Köpiksessä nappiin, voisin veikata aikani olevan 10 h ja puolikas päälle. Tätä lähden haastamaan – katsotaan kuinka siitä selvitään. Näillä ajatuksilla lähden nauttimaan optimaalisesta palautumisesta mökkirannassa.

Kiitos lauantain tukijoukot, kannustajat ja kanssakisaajat! Teitte kisasta hienon – ilman teitä päivä ei olisi maistunut siltä, miltä se silloin tuntui!

Kisan jälkeistä lepoa sen täydessä merkityksessään :)

Ennätys IM 70.3 Luxemburgissa

Record IM 70.3 in Luxembourg (Huom! suomenkielinen teksti alla)

We’re all done with Ironman 70.3 in Luxembourg. The trip was beyond fabulous and on the way back I said that I’m so thankful to be able to do trips like this, to exercise and to spend time with the loveliest of people.

On the way to Friday night’s bike training ride…

The trip started with a bit of luggage excitement: the airline misplaced my luggage and I had to anxiously wait to see if I would receive my bags during the time I was in Brussels for business. The luggage finally arrived about 24 hours later to the hotel. That was fine, since the race was a bit less than 48 hours away at that point. I couldn’t stop staring at the clock the day before the race and we finally managed to check in our bicycles – with just 15 minutes left before the bike check-in was closing.

Monkeys on the run!

The Ironman race started exceptionally late on Saturday, at 1.10 p.m. (for all women). This meant that I managed to get a good night’s sleep and to have a leisurely breakfast. The temperatures rose to +25 Celsius during the day. That didn’t bother me, as I love heat.

The swimming kicked off with 300 women swimming back and forth on Moselle River. I promised not to start off too strong and I kept that promise. The swimming felt great from the beginning - 36 minutes went by in a heartbeat. It was my best swim ever. I hope this trend continues. 

From my preliminary research, the profile of the bicycle route looked to be flat first and then rising. My bike picked up speed right in the beginning. During the first 20 kilometers I zoomed past at least 30 women that I had lost to during the swim. I was full of confidence, since the first 40 kilometers consisted of suitably flat - though slightly windy - River Moselle terrain. I kept alternating spots with the person who got second place at my race until I took off before the hill. For some reason I always lose in uphills, so the French competitor passed me around the 40th kilometer. I tried to keep up but didn’t have much luck. That was it for me as far as passing others and being confident. After a few hours my legs started feeling the effects of the race and I had to go with whatever energy I had left. The final 10 kilometers were flat terrain by the Moselle River.

All in all I am happy with how the biking went, as I know I gave it my all. I did the best I could and I ended up with a time of 2:48 in this slightly too long of a biking section. The French competitor’s time was 2:42.

The running was slow going from the beginning. The bike route had taken its toll on the legs, and running felt slightly bad. Three loops and that would be it, I thought. At the 10-kilometer mark my knee started aching and my thoughts stalled. The second 10 kilometers felt hard. For a while I thought I wouldn’t complete the Ironman in August if my knee can’t handle it. But at this point it’s too early to think about that. Whether I finish the race or not, I’ll be at the starting line. Running another 42 kilometers cannot harm the knee much more.

During the running I didn’t pay attention to the time, only to my heart rate. Coming onto the home stretch, I realized I would break my own half-distance running record. You can only imagine how it feels to run the final 10 kilometers in pain and how great it then is to reach your own PB (personal best) at the end of it. I gave it my all during the final stretch – so much so that the audience went crazy. There was yelling, clapping and an announcement I didn’t properly hear. My feelings got the best of me at the finishing line and one guy even came to ask if I was okay. I said definitely – I had accomplished my own personal record time and beat myself.

The running route was most likely slightly too short, so my time of 1:40 doesn’t tell the full truth. But it was still a good accomplishment…

The organization of the race was excellent. At Sunday‘s trophy ceremony and the announcement of Canada’s World Championship slots we were treated to a nice dinner from appetizers to desert, accompanied with wine and champagne. I have never experienced this type of service in any other race.

Even though my 11th spot didn’t open up a race slot in Canada for me, I’m more than happy with my own race. I won myself, accrued many new experiences, saw spectacular wine region scenery and above all got to go on a fantastic trip with great people. Thank you!

Special thanks to Merja for everything you have accomplished over the last year! The week of the race felt right for both my well-being and my body. I’ve done the work myself, but you’ve trucked alongside me systematically within the limitations of my knee and life itself. Thank you <3

Ennätys IM 70.3 Luxemburgissa

Ironman 70.3 Luxembourg on takana. Reissu oli kertakaikkisen upea ja paluumatkalla lentokoneessa sanoin, että saan olla todella kiitollinen, kun saan tehdä tällaisia matkoja, urheilla ja viettää aikaa mitä ihanimpien ihmisten kanssa.

Perjantai-illan fillarilenkille lähdössä..

Kisareissu alkoi pienellä jännityksellä matkatavaroiden kanssa. Lentoyhtiö hukkasi laukkuni ja sain jännittääkö, saapuvatko matkatavarat ajoissa työmatkalle Brysseliin. Niin siinä kävi että saapuivat vajaa vuorokautta myöhässä hotellille. Se riitti, sillä kisaan oli vajaa 2 vuorokautta. Kisaa edeltävä päivä meni aikalailla kelloa katsoen ja saatiin pyörät tsekattua 15minuuttia ennen pyörächekkauksen sulkemista.

Monkeys on the run!

Kisaan startattiin poikkeuksellisen myöhään lauantaina klo 13:10 (kaikkien naisten lähtö). Tämän myötä aamulla sai nukkua ruhtinaallisesti ja nauttia aamupalan rauhassa. Lämpö nousi iltapäivällä n. 25 asteeseen. Se ei vielä haitannut ainakaan itseä, koska rakastan lämpöä.

Uinti startattiin vedestä 300 naisen voimin edestakaisin Mosel-jokea. Lupasin etten aloita liian kovaa ja lupaus tuli pidettyä. Uinti tuntui hyvältä heti alusta asti ja 36minuuttia meni kuin siivillä. Paras uintini ikinä. Toivottavasti tämä jatkuu.

Pyöräprofiili näytti ennen kisaa tutkiessa alkumatkasta flätiltä jonka jälkeen alkaa nousut. Pyörä alkoi kulkea heti alussa vauhdilla. Saavutin ensimmäisen 20km aikana vähintään 30 naista joille olin uinnissa hävinnyt. Uhkuin itseluottamusta, sillä ensimmäiset 40km oli itselleni sopivaa, tasaista, tosin ajoittain tuulista Mosel-joen viertä. Ajeltiin oman sarjani kisan toiseksi tulleen kanssa vuoronperään, kunnes otin irtioton ennen ylämäkeä. Häviän jostain syystä ylämäissä aina, joten ranskalainen painoi 40km jälkeen ohi. Koitin pysyä perässä, yritys oli kuitenkin huono. Siihen jäi ohittelut ja itseluottamus. Parin mäen jälkeen jaloissa tuntui ja menin sillä ruudilla mitä löytyi. Loppu 10km oli taas tasaista Mosel-joen viertä ajelua.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen pyörään, sillä tiedän etten olisi pystynyt parempaan. Tein voitavani ja sillä sain 2:48 ajan hieman ylipitkässä pyörässä. Ranskalaisen aika oli 2:42.

Juoksu alkoi kankeasti heti alkuun. Pyöräreitti oli sen verran kova jaloille, että tuntui jopa aavistuksen pahalle. Kolme looppia ja sitten se olisi siinä, ajattelin. Kymmenen kilsan kohdalla polvi alkoi säteillä ja ajatukset tahkoa, toiset 10km tuntui kovalta. Ajattelin hetken, etten tee Ironmania elokuussa, ettei polvi kestä. Sitä on kuitenkin turha vielä tässä kohtaa miettiä, menee läpi tai ei, viivalle mennään. En voi tehdä sille enempää hallaa, vaikka juoksisin 42km.

Juoksussa en katsonut kelloa, ainoastaan sykettä. Maalisuoran päässä tajusin tekeväni oman ennätykseni puolimatkalla. Jokainen voi vain kuvitella, miltä viimeiset 10km kivun kanssa tuntuivat ja miten hienolta sen päälle on saada oma PB (personal best). Tuuletin niin tunteella koko maalisuoran että yleisö räjähti. Huutoa, taputusta ja kuuluttaja kuulutti jotain, en edes muista mitä, sen verran olin sekaisin. Tunteet tulivat pintaan maalissa ja yksi kundi kysyikin, oliko kaikki hyvin. Vastasin, että on todellakin, tein oman ennätykseni ja voitin itseni.

Juoksureitti oli kaiketi aavistuksen lyhyt, joten oma juoksuni 1:40 ei kerro kaikkea. Hyvä aika silti..

Kisajärjestelyt toimivat erinomaisesti. Sunnuntaina palkintojenjaossa ja Kanadan MM-kisaslottien jakotilaisuudessa tarjottiin loistava ateria alkuruoasta jälkiruokaan viinien ja skumppien kera. Tällaista kisaserviceä en ole saanut missään kisassa aiemmin.

Vaikka Kanada-paikkaa ei tällä kertaa tullut sijoituksella 11, olen enemmän kuin tyytyväinen omaan kisaani. Voitin itseni, olen monta kokemusta rikkaampi, näin mitä upeimpia maisemia viiniseutuineen ja ennen kaikkea sain viettää mitä hienoimman reissun hienojen ihmisten kanssa. Kiitos!

Merjalle erityiskiitos siitä mitä olet taas vuoden aikana saanut aikaan! Kisaviikko osui nappiin sen tunsi omassa olossa ja kropassa. Itse olen työni tehnyt, mutta olet tehnyt järjestelmällistä työtä polven ja elämän sallimissa rajoissa. Kiitos <3

Sääksestä Luxembourgiin

From Sääksi to Luxembourg (Huom! suomenkielinen teksti alla)

The Sääksi Triathlon Finnish Championship sprint race is now over and I’m super happy with my results. The race went exceptionally well despite me dealing with some flu symptoms. I had spent a few nights coughing a lot, but the night before the race was peaceful, so I decided to give it a go on Saturday at 1.30 p.m. in the Sääksi Triathlon Finnish Championship sprint race in the women’s 35-39 series. The distances were swimming for 750 meters, biking for 22 kilometers and running for 5 kilometers.

The start was postponed by 20 minutes because of delays in the train schedule (the bike path ran alongside the railroad). My legs felt cold before the start and my whole body was slightly frozen, as the temperature was less than 15 Celsius, with pretty gusty winds. The water actually felt warm when we got to the swimming section, since the water was warmer than air, around 17 Celsius probably.

The swimming started well. I got to swim alone for a moment because I took off too fast, as is typical for me. Soon enough I saw hordes of women on my left and right, and at the same moment my body got filled with lactic acid and I lost feeling in my legs. Luckily my arms still worked. When things calmed down a bit, I took a few strokes and everything started anew. The swimming soon felt pleasant again and I could have even swum longer, since I didn’t see much of my competitors. My time for swimming was 14+ minutes. It wasn’t my best, but decent. I was the 14th woman when I got up from the water.

The biking went beautifully and I passed another ten women. The going was tough with snot on my cheeks. The wind blasted probably at around 7-8 meters per second, so there were quite a lot of head and side winds. My breathing wasn’t back to normal after the flu but my legs were strong, so I gave it all I could.

I arrived at the running station as the fifth woman. I wasn’t at my best at the switching, once again. I am usually fast, but this time I had a hard time putting the sneakers on. Also, when transitioning from the swimming to biking, my wet suit didn’t come off properly.
The running kicked off fast and continued with the same pace. At around the 3-3.5 kilometer mark a fellow member of my team, Anu Henttonen, appeared behind me with her great running, and then passed me by. For a moment I was right behind Anu until she sprinted off her way.

I caught up with Anu slightly during the last 500 meters, but not enough, as she finished first in the series and I was second. Great running from Anu. Congratulations to everyone who finished the race and especially to the medal recipients!

The women’s 35-39 gold and silver medalists of the Finnish Championship sprint

My own team, the Helsinki Triathlon group, went home with seven Finnish Championship medals. A fine accomplishment from Finland’s biggest triathlon group!

Many thanks for all the support to everyone, especially to my parents who came all the way from Sauvo to cheer on their daughter <3. I heard all the hollers, but I couldn’t see anything. I would say I was 99 percent focused on the race and that paid off, since on Saturday I was awarded a silver medal in the Finnish Championship.

With these feelings and trainings I head off to Luxembourg’s Half Ironman race this coming Saturday together with my friends and the rest of my team. This will be our chance to show what Finns are made of. We’ll be taking on this race with grit, sweat and stubbornness!

I’ve never been this well prepared for a race before: I’ve already packed my bike saddle bag and compiled my packing list. On Wednesday evening I’ll leave for Luxembourg, via a business trip to Brussels. Maybe this says something about the upcoming race as well, who knows. At least I’ve got plenty of faith – and that already gets you far!

You can follow the Saturday race on the following web page: http://www.ironman.com/triathlon/events/emea/ironman-70.3/luxembourg.aspx#axzz34mbxZlPR

Have a sporty week everyone!

Sääksestä Luxembourgiin

Sääksi Triathlon SM sprinttikisa on nyt takana ja tyytyväisyys omaan suoritukseen on huipussaan. Kisa meni viime viikon pienen flunssakärpäsen kourissa kamppailusta huolimatta erinomaisesti. Muutama yö meni yskiessä, mutta kisaa edeltävänä yönä en herännyt, joten päätin startata lauantaina klo 13:30 Sääksi Triathlonin SM sprintissä N35-39 ikäsarjassa. Matkat 750m uinti, 22km pyörä ja 5km juoksu.

Starttia jouduttiin siirtämään 20 minuutilla juna-aikataulujen ollessa myöhässä (pyöräreitin varrella rautatie). Jalat olivat ennen starttia kohmeessa ja koko kroppa hieman jäässä, sillä asteita oli 15 tai alle, ja tuuli oli melko kova. Veteen uintiverraan päästessä tuntui jopa lämpimältä, sillä vesi oli ilmaa lämpimämpi, kaiketi 17 astetta.

Uintiin pääsin starttaamaan hyvissä asetelmissa, pääsin uimaan yksin hetken, sillä aloitin tuttuun tapaani liian lujaa. Hetken päästä näin naisia oikealla ja vasemmalla. Samalla hetkellä kroppaan iskivät maitohapot ja jalat menivät aivan turraksi. Kädet onneksi vielä toimivat. Muutama rintaveto ja uuteen nousuun, kun tilanne helpotti. Sen jälkeen uinti tuntui taas nautinnolta ja olisin voinut uida pidempään, sillä en saanut kertaakaan pahempaa kosketusta muihin. Uinnin aika oli 14 min ja risat. Se ei ollut parasta uintiani, mutta kohtuullinen. Olin 14. nainen poistuessani vedestä.

Pyörä meni kauniisti ja ohitin kymmenkunta naista. Kovaa mentiin ja räkää oli poskella. Tuuli oli kaiketi 7-8m/s joten vasta- ja sivuttaistuulta oli matkan aikana aika paljon. Hengitys ei kulkenut normaaliin tapaan flunssan jäljiltä, mutta jalat jaksoivat, joten annoin mennä voimieni mukaisesti.

Juoksuvaihtoon pääsin viidentenä naisena. Vaihdot eivät olleet ihan parasta minua, taaskaan. Olen yleensä niissä nopea, mutta tällä kertaa lenkkarit eivät meinanneet mennä jalkaan millään. Samoin
uinti-pyörävaihdossa märkäpuku ei lähtenyt kunnolla päältä. Juoksu alkoi vauhdikkaasti ja jatkui loppuun samalla rytmillä. 3-3,5km kohdalla seurakaverini Anu Henttonen pääsi taakse hienolla juoksullaan, ja meni ohi. Puhisin ihan perässä hetken, kunnes Anu lähti omia menojaan.

Saavutin Anua viimeisellä 500m matkalla hieman, mutta en tarpeeksi, sillä hän tuli sarjani ensimmäiseksi ja itse toiseksi. Hienoa juoksua Anulta. Onnittelut kaikille kisan vetäneille ja erityisesti SM-mitalin saaneille!

Sprintin SM kulta- ja hopeamitalistit N35-39

Oma seurani Helsinki Triatlon kahmi kisoissa seitsemän SM-mitalia. Hieno saavutus Suomen suurimmalta triatlonseuralta!

Kaikille kaunis kiitos kannustuksesta, ja erityisesti vanhemmilleni, jotka tulivat Sauvosta asti tsemppaamaan tytärtään <3. Kuulin kaikki huudot, mutta mitään en nähnyt. Voisin arvioida keskittyneeni kisaan 99%:sti ja se palkittiin lauantaina SM-hopealla.

Näillä fiiliksillä ja eväillä lähden tulevan lauantain puolimatkan Iroman-kisaan Luxembourgiin ystävieni ja seurakaverieni saattelemana. Siellä näytetään mistä meidät suomalaiset on tehty. Eli tähän kisaan lähdetään sisulla, hiellä ja kovapäisyydellä!

En ole aiemmin valmistautunut näin hyvin kisaan, sillä pyörälaukku on jo pakattu ja matkalista laadittu. Keskiviikkoiltana on lähtö Brysseliin työmatkan kautta Luxembourgiin. Ehkä tämä kertoo myös tulevasta kisasta jotain, tiedä häntä. Luottamus on ainakin kova – ja sillähän pääsee jo pitkälle!

Lauantain kisaa pääsee seuraamaan seuraavalta sivulta:
http://www.ironman.com/triathlon/events/emea/ironman-70.3/luxembourg.aspx#axzz34mbxZlPR

Sporttista viikkoa kaikille!

Elämän ja urheilun balanssi

Balancing life and sports (Huom! suomenkielinen teksti alla)

Over the past year I’ve thought more than ever about what it means to have balance in life. I see it as walking down a path that feels good, and at times even going about it in a selfish manner.

This last year has been full of action for me, both in sports and in life in general. I now believe I’ve found the balance that I’ve been searching for. Of course you never know what will happen, but if you go toward something with determination and self-assurance, many goals do come true.

Finding a new job that feels right meant more to me than winning the lottery. Getting a job takes work, whereas winning the lottery is just a matter of luck. That is one of the mottos of my life: be ready to work for what you want and be genuine and honest to yourself and others.

In sports you’ll have to face your strongest and weakest self. There are moments when you need to grind your teeth together, as the pain feels overwhelming or enormous. You can give up, or you can think about whether you are harming your body.

People can usually withstand more pain than we would think, both physical and mental. Over the last two months I’ve had problems with my knee, as I wrote in my previous post. The other weekend I was in Estonia on a training camp and felt similar pain as I did in Mallorca, but this time on the other knee. I would think this was largely due to having two tough biking days back to back. On the first training day we completed 100 kilometers in three hours and the headwind wasn’t exactly the weakest.

That was more than half of the entire journey and that was tough going, even if I may say so myself. On the second day I was off to a good start, when the Mallorca-type pain hit me halfway through the ride, though luckily in a slightly milder manner. I called off the biking after 90 kilometers and ran an hour on top of that, as running doesn’t put the kind of pressure on the knee as biking does.

The Muhumaa gang ready to hit the road..

To analyze things further, I could say that even in this aspect it’s good to keep a balance. I never should have even thought about biking 155 kilometers on the second day. I had the will and the urge, but luckily our bodies know when enough is enough. This balance is something that everyone should think about, both in sports, life in general and especially in social relationships. We should learn to appreciate ourselves, others and life – our own and that of others.

Last Tuesday I completed the summer’s first Rykäsy race of the Helsinki Triathlon Cup. The distances included a 700-meter swim, 200 kilometers of biking and 5.3 km of running. On my part the day began partly the same way as it ended: with one mishap after another.
The first open-water swim of the summer was challenging: I felt claustrophobic in the wetsuit, I couldn’t get the swimming going, my hands felt heavy, and lactic acid was building up in my legs. Yet I think I finished in decent time.

Next up, I didn’t do a good job of mounting my bike. That much was obvious for anyone who saw me. I hadn’t set the gears in the right position and the highest gear was on while I was going uphill. The things I do, even at the start of my fifth triathlon summer! Luckily everything is a learning experience.

Overall the biking went fine, aside from a few moments when I thought I was going to puke. I felt heartburn and pressure in my chest. My legs were heavy after the weekend training camp in Estonia, which was to be expected. But I did arrive to the transition station in a good position.

The running felt good in the beginning, but the pressure in my chest kept growing. I felt a side stitch and had to walk for a bit. I almost called it quits but then I decided that I would walk to the end if I needed to. And I didn’t quit. When I got to the finishing line, I crashed into the ground and wasn’t far from puking.

Some races are successes and some are failures. I’m not sure about which category last Tuesday’s race belongs to.

My meals were normal; of course we ate well with our Swedish guests, but I don’t think I ate anything that had caused problems earlier. Who knows.

Now starts the mental preparation for the Sääksi Finnish Championship sprint that takes place this coming Saturday. There we will go harder than in the last Rykäsy and we’ll be better equipped to do so. I have faith in that.

 Maybe I was my stronger self at last Tuesday’s Rykäsy after all.

Happy sporting, readers!

Elämän ja urheilun balanssi

Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt enemmän kuin koskaan, mikä on elämän tasapaino. Se on mielestäni sellaisen tien kulkemista joka tuntuu itsestä hyvältä, jopa välillä itsekkäästi taivaltaen.

Viimeinen vuosi on ollut elämässäni ja urheilussa tapahtumarikasta aikaa ja uskon löytäneeni nyt tasapainon viimeisen vuoden tasapainohapuilun jälkeen. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta yleensä kun menee jotain kohti määrätietoisesti ja itsensä tuntien, monesti asiat myös toteutuvat.

Uuden työpaikan saaminen ja sen oikeaksi kokeminen on itselleni enemmän kuin lottovoitto. Työpaikan saamiseen vaaditaan töitä, lottovoiton eteen vain arpaonnea. Se onkin yksi elämäni motto. Tee töitä sen eteen mitä haluat ja ole aito ja rehellinen itsellesi sekä muille.

Urheilun myötä joutuu kohtaamaan sen vahvimman ja heikomman itsensä. Joudut joissakin hetkissä puremaan hammasta kun tuntuu jo todella pahalta tai kipu on valtava. Voit luovuttaa tai miettiä, onko tämä haitaksi kropalle. 

Yleensä ihminen kestää enemmän kipua kuin uskoisi, niin fyysistä kuin henkistä. Viimeisen vajaan kahden kuukauden aikana olen joutunut kamppailemaan polven kanssa, josta aiemmassa postauksessani kirjoitinkin. Edellisviikonloppuna Virossa treenileirillä ollessani koin samansuuntaista kipua mitä kaksi kuukautta sitten Mallorcalla, kylläkin toisessa polvessa. Suurimmaksi osatekijäksi arvioisin kahden peräkkäisen kovan pyöräilypäivän aiheuttaman rasituksen. Ensimmäisenä treenileiripäivänä nykäistiin 100km kolmeen tuntiin ja vastatuuli ei ollut ihan pienimmästä päästä. Vedin reilut puolet matkasta ja se oli kovaa menoa vaikka itse sanonkin. Toisena päivänä matka alkoi hyvin, kunnes puolivälissä polveen iski samankaltainen kipu kuin Mallorcalla, aavistuksen onneksi lievempänä. Jätin pyöräilyt 90 kilometriin ja juoksin tunnin päälle, sillä juoksussa polvi ei saa ärsytystä siten kuin pyörää rullatessa.

Muhumaan jengi lähdössä baanalle..

Analyysinä voisin todeta että tässäkin asiassa balanssi on poikaa. Ei olisi edes pitänyt ajatella pyöräilevänsä 155km toisena päivänä. Tahto ja menohalut olivat kovat, mutta onneksi kroppa kertoo, milloin liika on liikaa. Tämä tasapaino on jotakin, jota jokaisen tulisi omalla kohdallaan miettiä, niin urheilussa, elämässä yleensä ja erityisesti ihmissuhteissa. Pitäisi oppia arvostamaan itseään, muita ja elämää, sekä toisten että omaa elämää.

Viime viikon tiistaina tuli vedettyä kesän ensimmäinen Helsinki triathlonin Rykäsy. Matkoina uinti 700m, pyörä 20km ja juoksu 5,3km. Omalta kohdaltani päivä alkoi samalla lailla kuin se osittain päättyikin: sähläyksiä toisen perään. Uinti meni ensimmäisen kerran tänä kesänä avovedessä kisatessa aika penkin alle. Puku ahdisti, uinti ei kulkenut, käsissä painoi, jalat menivät hapoille, aika taisi kuitenkin olla ihan kohtuullinen. Pyörän selkään en päässyt kovin hyvin. Sen voi jokainen minut nähnyt myöntää. En ollut laittanut vaihteita oikeaan asentoon, ja maximit oli päällä ylämäkeen startatessa. Kaikkea sitä tuleekaan tehtyä, viidettä thriahlonkesää aloittaessa. Onneksi kaikesta oppii.

Pyöräily meni muuten kivasti, mitä nyt pari kertaa meinasi oksennus lentää. Rinnassa puristi ja närästi. Jaloissa myös painoi Viron viikonlopun pyöräleiri, minkä kyllä aavistin jo etukäteen. Pyörävaihtoon saavuin kuitenkin hyvissä asemissa.

Juoksu tuntui alkuun hyvältä, kunnes pakottava tunne rinnassa kasvoi. Pistely alkoi kyljessä ja jouduin hetken kävelemään. Meinasin lopettaa. Päätin, että vaikka kävelen maaliin, mutta en luovuta. Enkä luovuttanut. Maaliin tullessa rojahdin maahan istumaan ja oksennus ei ollut siinäkään hetkessä kaukana.

Kisoissa tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. En tiedä, mihin viime tiistainen lukeutui. Ruokailut olivat normaalit, toki ruotsalaisten vieraiden kanssa käytiin hyvin syömässä, mutta en syönyt mielestäni sellaista, mikä aiemmin ei olisi toiminut. Tiedä sitten. Nyt alkaa mentaalinen harjoittelu kohti Sääksen SM-sprinttiä, joka koittaa tulevana lauantaina. Siellä mennään lujempaa kuin viime Rykäsyssä ja paremmilla edellytyksillä. Luotan siihen.

Ehkä olin kuitenkin viime tiistain Rykäsyssä se vahvin minä.

Liikunnan iloa lukijat!

Katse kohti Kanadaa

This is where we drove. A lot of road was left undriven...

Eye on Canada (Huom! suomenkielinen teksti alla)

I recently got back from a one-week training camp in Mallorca. The trip was interesting and especially fun as I was in the company of super cool people. The group was the greatest and even though my training didn’t go exactly according to plan, the memories of the trip couldn’t be better.

In terms of the training, I managed to complete the first two days as planned. The first one included 2,5 hours of biking, 0,5 hours of running and a bit of swimming and circuit training to top it off. The day went spectacularly. I biked about 70 km and ran 6 km. The second training day consisted of 3,5 hours of biking and 0,5 hours of running. The biking went smoothly for me until I met my match in the legendary Lluki climb (which is also the climb of Mallorca’s IM 70.3).

Three years ago in May in the Mallorca race I developed respiratory problems. Climbing up the hill caused such huffing and puffing and build-up of lactic acid in my muscles that I almost tossed my Scott road bike down the mountain. Yet I made it through that race with tough determination. Afterward the doctor diagnosed me as having acid-reflux, which thankfully I got medications for and the symptoms went away.

This time I might end up with permanent damage. During this second Lluki climb I was accompanied by my mental coach, my friend Petteri, who tried with all his might to get me to sign up for the Mallorca race again and to win my fear of that particular hill. Unfortunately it didn’t quite work out - in the beginning of the hill I started feeling pain in my knee that only got worse during the 10 km climb. After a short break we continued down the windy roads and took the shortest possible way to the hotel. On flat land the knee pain became so bad that I was pretty much biking with one foot, trailing behind Petteri for the most part. I finished the final 20-30 km trip with sheer determination and practically crying. At the hotel, after having biked for 80 km, I declared I was done biking for the whole summer. I said it in a state of emotional turmoil, while feeling excruciating pain in my knee - as if someone was stabbing me. I didn’t end up running more that day.

The first stop on the legendary Lluki climb...

I debated for a few days whether I should go see the doctor. Luckily I did go. The Spanish orthopedist diagnosed me as having a lactic acid cluster in my knee. I didn’t believe it, but I took the doctor’s advice on not putting pressure on the knee. Much to my surprise I was still able to go running during the following days.

All in all I accumulated about 14 training hours that week despite the knee, in the form of running, swimming, water jogging and circuit training. When I got back to Finland, I had a magnetic scan done on my knee and visited the practice of Ilkka Tulikoura, a family friend. Unlike the doctor who analyzed the scans, Ilkka found an injury in my kneecap – the quadriceps tendon was damaged at the point where it meets the kneecap. To my luck, the damage was only partial. Apparently it’s possible for the tendon to heal on its own, so I can keep on training as much as the knee can handle.

Cold therapy for the knee in the sea. Kinesio taping by Krista Terämaa :)

Based on the weekend’s workout, the knee is doing better. I’m happy that this wasn’t the end of racing for the summer, and instead I’ll most likely find myself at the starting line soon again. Then again, having to skip the summer’s races and training wouldn’t have been the end of the world. Of course I would have been upset, but right now I have a so many fun things going on in my life that it wouldn’t have bothered me all that long.

On midsummer at the IM 70.3 race in Luxembourg my goal is also – depending on the limitations set by the knee – to score a racing spot for the half distance triathlon world championship in Canada. I have a particularly important reason for challenging myself this way: Last summer my friend Elina managed to get a spot for the half distance triathlon world championships in Las Vegas after competing in the Haugesund race in Norway. The tentative plan was for me to go to Las Vegas in the fall as Elina’s guardian. However, Elina ended up getting some devastating news a couple of weeks before the race. She was diagnosed with acute leukemia. All in all she spent five months in the hospital in the fall and winter. Everything looked better in the spring until on April 17 she was told that the acute leukemia had come back. It looks like that’s it for her training.

This is why I want to challenge myself, as a member of Team Elina Jouhki, to grab a spot for the Canada triathlon world championships race in the fall. I want to do this as member of her team, and also to show that we should all live life to the fullest while we can. I want to exercise and dance through life to the extent that it’s possible today, tomorrow and for as long as we are allowed to be on this earth.

To find out more about Elina’s story, click here: http://oma.syopasaatio.fi/oma-kerays/aloita-keraeys.aspx?col=5-1200

PR at the Länsiväylä race on April 27, 2014 #TeamElinaJouhki #pinkwheels

Much to my joy I also managed to get my sports and lifestyle wholesale employer, Urheilu- ja Vapaa-aikatukkuliikkeet, to join the Team Elina Jouhki fundraising efforts by donating 500 euro to stem cell research awareness and to the people battling with this illness. I would like to invite all of my friends, acquaintances, family members and co-workers to sign up with the stem cell registry. For detailed information on requirements in Finland, go to www.veripalvelu.fi/www/kantasolut.

Life is precious. Let’s be thankful for everything we can do here!

I would like to wish everyone a sports-filled spring and please feel free to join Team Elina Jouhki, if you feel so inclined. This is a really important cause for Elina, me and the whole team. Let’s hold onto Elina’s motto for life: ”Life may not be the party we hoped for, but while we are here, we might as well dance.”

All the best to Elina and all the wonderful people that I have in my life. <3

PS. This coming weekend I’ll be running in the Icehearts teams of the Helsinki City Run for the second time. This time I won’t run as me, but as Katja Harinen. Welcome to the cheering squad!

Katse kohti Kanadaa

 

Täällä ajeltiin, paljon jäi ajamatta...

Mallorcan viikon treenileiri on takana. Matka oli mielenkiintoinen ja erityisen hauska huipputyyppien seurassa. Mitä mahtavin porukka koossa, ja vaikka omalta osaltani treenit eivät menneet ihan suunnitellusti, muistot matkasta ovat mitä parhaimmat.

Treenien osalta pystyin tekemään suunnitellusti kaksi ensimmäistä päivää, joista ensimmäiseen kuului 2,5h pyörä ja 0,5h juoksu sekä sen päälle hiukan uintia ja kuntopiiriä. Päivä meni erinomaisesti. Matkaa taittui n. 70km pyörällä ja reippaat 6km juosten. Toinen treenipäivä koostui 3,5h fillarista ja 0,5h juoksusta. Fillari lähti hyvin liikkeelle kunnes omalta osaltani legendaariseksi koitunut Llukin nousu (joka on myös IM 70.3 Mallorcan kisareitin nousu) osoittautui toistamiseen "kohtalokseni".

Kolme vuotta sitten IM Mallorcan kisoissa (toukokuussa) sain hengitysongelmien vuoksi nousta mäen sellaisella puhinalla ja maitohapoilla, että meinasin heittää silloisen Scottin maantiepyörän vuoren rotkosta alas. Se kisa kuitenkin vietiin kovalla tsempillä läpi ja lääkäri totesi sen jälkeen refluksitaudin oireet, johon sain lääkkeet ja oireet onneksi katosivat.

Tällä kertaa jäljet ovat mahdollisesti pysyvät. Toisella Llukin nousulla matkassa oli mukana mentaalivalmentajani, ystäväni Petteri, joka koetti kaikin keinoin saada minut vielä kisaamaan Mallorcalla ja yritti saada minut voittamaan pelkoni kyseistä mäkeä kohtaan. Tämä ei valitettavasti ihan onnistunut, sillä mäen alussa iski polvikipu, joka vain yltyi ja yltyi 10km nousussa. Pienen tauon jälkeen jatkoimme alas serpentiiniteitä ja lyhintä reittiä hotellille. Tasamaalla polvi ärtyi niin pahaksi että poljin lähestulkoon yhdellä jalalla ja pitkälti Petterin peesissä. Loppumatka 20-30km meni hampaita purren ja lähes itkua vääntäen. Hotellilla reippaan 80km pyöräilyn jälkeen sanoin etten pyöräile enää tänä kesänä. Se oli tunnemyräkässä sanottua ja lähes puukon iskulta tuntuvan polvikivun kourissa todettua. Juoksut jäivät sen päivän osalta siihen.

Legendaarisen Llukin nousun ensimmäinen pysähdys...

Pari päivää odottelin, menenkö lääkäriin vai en. Onneksi menin. Espanjalaisen ortopedin diagnoosin mukaan minulla oli maitohapon kertymä polvessa. Sitä en uskonut, mutta kuuntelin ohjetta olla rasittamatta polvea. Juoksu kuitenkin onnistui tulevina päivinä, hämmästyttävää kyllä.

Kaiken kaikkiaan treenitunteja kertyi viikon ajalta 14 polvesta huolimatta juoksun, uinnin, vesijuoksun ja kuntopiirin muodossa. Suomeen tultuani kävin magneettikuvassa ja Tulikouran Ilkalla, joka on perhetuttuni. Ilkka löysi kuvista, toisin kuin magneettikuvia analysoinut lääkäri, nelipäisen reisilihaksen jänteen vaurion polvilumpion kiinnityskohdassa. Onnekseni jänne oli vaurioitunut vain osittain. Jänne voi mitä ilmeisemmin myös parantua itsestään. Nyt voin tehdä treeniä polven sallimissa rajoissa.

Polven kylmähoitoa meressä. Kinesioteippaus by Krista Terämaa :)

Viikonloppuna tehtyjen treenien perusteella polvi voi paremmin. Olen onnellinen, etteivät kesän kisat jääneet tähän, vaan pääsen mitä todennäköisimmin viivalle myös tänä kesänä. Tosin kisojen ja treenien poisjääminen kesän osalta ei olisi mullistanut elämääni. Toki se olisi harmittanut, mutta tällä hetkellä on kaikkea muuta mukavaa elämässäni niin paljon, että en olisi asiasta kovin paljoa musertunut.

Päätavoitteenani on myös polven sallimissa rajoissa päästä pokkaamaan juhannuksena IM 70.3 Luxembourgista MM-kisapaikka Kanadan syksyn triatlonin puolimatkan MM-kisoihin. Heitän haasteen itselleni myös yhdestä hyvin tärkeästä syystä.

Ystäväni Elina sai viime kesänä paikan triatlonin puolimatkan MM-kisoihin Las Vegasiin IM 70.3 Haugesundin kisasta Norjasta. Alustavien suunnitelmien mukaan minun piti lähteä Elinan huoltajaksi Las Vegasin MM-kisoihin syksyllä. Elina sai kuitenkin musertavan uutisen muutamia viikkoja ennen lähtöä. Hän oli sairastunut akuuttiin leukemiaan. Hän vietti yhteensä 5kk viime syksyn ja talven aikana sairaalassa. Kaikki näytti paremmalta keväällä, kunnes 17.4. hän sai kuulla akuutin leukemian uusiutuneen. Ilmeisesti hänen treenauksensa olivat siinä.

Haluan tästä syystä haastaa itseni Team Elina Jouhkin jäsenenä pokkaamaan paikan Kanadan syksyn triatlonin MM-kisoihin. Haluan tehdä sen Teamin jäsenenä ja osoituksena siitä, että tehdään kaikki täysillä vielä kun voidaan. Haluan liikkua ja tanssia elämän läpi täysillä siinä määrin kuin se on mahdollista tänään, huomenna ja niin kauan kun täällä maanpäällä saadaan olla.

Täältä pääsee näkemään Elinan stoorin tarkemmin http://oma.syopasaatio.fi/oma-kerays/aloita-keraeys.aspx?col=5-1200

PR Länsiväyläjuoksussa 27.4.2014 #TeamElinaJouhki #pinkwheels

Sain myös ilokseni työpaikkani Urheilu- ja Vapaa-aikatukkuliikkeet mukaan Team Elina Jouhkin keräykseen lahjoittamalla 500€ kantasolurekisterin tunnetuksi tekemiseen ja ihmisiä, sairauden kanssa kamppaillessa. Toivotan jokaisen tuttavani, ystäväni, perheenjäseneni ja työkaverini mukaan Kantasolurekisteriin. Yksityiskohtaiset tiedot siitä, mitä rekisteriin liittymiseen vaaditaan, löytyvät täältä: www.veripalvelu.fi/www/kantasolut

Elämä on kallisarvoista. Ollaan kiitollisia kaikesta, mitä saamme täällä tehdä!

Toivotan kaikille liikunnallista kevättä ja kaikki ketkä vain kokevat haluavansa liittyä Team Elina Jouhkiin, tehkää se. Se on todella tärkeää Elinalle, itselleni ja koko tiimille. Pidetään kiinni Elinan motosta elämään ”Life may not be the party we hoped for, but while we are here, we might as well dance.”

Kaikkea hyvää Elinalle ja kaikille ihanille ihmisille, jotka kuuluvat elämääni <3

P.s. Juoksen tulevana viikonloppuna Helsinki City Runin (HCR) toistamiseen Iceheartsin porukassa. Tällä kertaa en juokse omalla nimelläni vaan Katja Harisena :). Tervetuloa kannustamaan!