"You know you are a triathlete when you feel odd not working out at least six times a week.”

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

MM-kisoista kohti Ironman Maastrichtia

We’ve got plenty of energy :D

From the World Championships toward the Ironman Maastricht (Huom! Suomenkielinen teksti alla)

It’s time to take a look at the Motala World Championships race that took place two weeks ago.

At first Motala was to be my main race of the summer, until I decided to sign up for the Ironman this spring after a series of successful training sessions. I pondered about which Ironman that would be, and which one would still have space. I finally narrowed my options down to two. I ended up deciding against Vichy, as the race wouldn’t happen until the end of August and that would make the training season pretty long, considering the other races I had this summer. My decision was to go with the Ironman Maastrict of Holland. This was partly because the race would be pretty flat, and that’s better for me personally than hard hills. Together with my coach Merja we also determined that recovery between the Joroinen race and the Maastrict race would be possible if everything is done correctly, even though the races are only two weeks apart.

So back to the Motala race. The departure for Motala happened in quite a rush. The race week ended up getting packed with activities; just the night before the race I had a two-hour massage, and on the day of the departure I went to the chiropractor. I’m not sure if those helped with the race, but I went anyway. They both did say that my muscles were tense, and that it was good I came by. Now I should have an easier time running. We shall see that on Saturday, I thought.


The race trip went spectacularly well overall. On Thursday and especially on Friday Mirka and I were so full of energy that the coach might have taken a few deep breaths. I’m not surprised. It’s hard to describe those energy levels. The practicing and the training program had thus paid off. The beginning of the week was still marked by quite a lot of tiredness, but magically the energy levels started rising as we approached Wednesday and the race start. This has been the case in every race this year, thanks to Merja and my own resting schedule.

Motala looked really beautiful before and during the race. The roads had been swept clean with the sweeping machine (I think), and the tracks were all-around top quality. We saw beautiful Swedish countryside and lake scenery. 

Until Friday we were kept at suspense as to where we would swim. I had a strong feeling that we were going to be swimming for 1500 meters in cold water (14 Celcius) instead of 4 km. In the end that’s what happened. I started the race at 9:45, which is quite an ideal time when you are shooting for a top spot. I had just had the best night’s sleep the night before the race for a change. This might signify that there was no nervousness in the air – only faith in a good race. That was the case indeed. When I woke up that morning, I wondered what day it was. That doesn’t happen often.

The start of swimming straight ahead

Swimming the 1500 meters went well for me. Then again I found out afterward that I had gone off-course somewhere, as I swam for 1750 meters (the Suunto Ambit3 Peak measures correctly even in water, we’ve tested it on several routes). I wondered about that while swimming, as one section just went on and on forever. I was pretty far from the big group and swam together with a few other people, totally on the left edge. I thought I was going the straightest possible route but this shows that assuming something isn’t the same as having facts. My swim time was 27 minutes, 2 seconds. That’s still a good time for me though.

The biking started off with a great feeling, just like the swimming. It was as if the bike rode itself. My heart rate stayed at its aerobic levels and I passed many women on route. I did 120 km faster than ever and I felt like I was flying all the way until the end. The speed also kept increasing toward the end. I could have even gone faster, but my mind was on the 30 km run that was ahead. My biking time was 3 h, 23 mins and 22 seconds, which placed me fifth in my age group.

The rush of the race morning

Soon after arriving at the changing station I started running – and I was practically flying, racing forward at 4:15 min/km. Starting running after the biking and swimming felt better than ever before. But suddenly around the 1-2 km mark I started to feel some cramping on the side of my knee. In a spot that has never cramped before. I got scared and I really slowed down my speed. I walked over to the drinking station and continued slowly along, until the cramping stopped. I managed to run for a few kilometers until my lower back started bothering me. Soon the pain spread to the back of my thighs, my buttocks, hips and finally to the groin area. The pain became paralyzing at the 15 km mark and I thought about kinds of options: about quitting the race entirely, or walking or just continuing slowly. I chose the last option. Half of the race was quite the battle and my mind was racing. I wondered what was wrong with me, what I would do after the race, which doctor I should see etc. The rest of the contest went by with me fighting the pain. I can tell you one thing I learned from that: being in pain really eats up your energy. I’m not surprised that people get angry when their body is hurting. A couple of guys tried to chat me up during the race, but I just told them abruptly that I don’t speak Swedish. Finally upon reaching the 28th kilometer I got tears in my eyes when I realized I’d be able to reach the finish line. While on the road, Merja asked me if I was okay. I said I was fine. I didn’t want to start explaining that I felt like crap, as I was looking for reasons to stay positive. My teammate Suvi passed me by at 29 kilometers, and that’s when I decided I’d try my best to keep up with her. I did fairly well and only lost to her by about 20 seconds. So what had started as a dream run for me ended with me in severe pain. My running time was 2h, 34 mins, 7 sec.

I placed sixth in the race out of women aged 35-39, with my time of 6h, 29 mins, 2 sec. Before the race I had thought that if all goes well, my time would be something between 6h, 15 mins and 6h, 30 mins. Since the running was tough, my time was close to 6h, 30 mins.

In the morning I had talked with a French woman from my series who became the winner of our age group. She told me that she had gotten a spot to the Hawaii in the South African Ironman, and mentioned that there were six women in our series that were heading to the Hawaii race in October. We simultaneously noted that our age group had a high level. This helped put things into perspective and gave me respect for the race ahead.

Happily at the finish line, feeling my back ache

After the race Mirka and I agreed that we could have saved some of that extra energy for Saturday. But it is what it is.

Overall I was very happy with my race results, even though the pain at the end was something I can’t even describe. At the time I thought I would never walk again after reaching the finish line. Yet I did. It’s amazing how much potential humans can have. This race taught me that you never know what to expect in triathlon. You just have to keep your head cool, take it one step at a time, not think about the next changing station or sport. That’s the best way to hold it together – or not. There’s no way to predict or prevent sudden pain or crashing.

Enjoying life on the way back :)

Now my thoughts are drifting off to yesterday’s Helsinki Triathlon’s Heltri Cup Rykäisy (swimming for 850 meters, biking 21,5 km, and running 5,35 km), where I got to celebrate getting second place in the women’s series after Maria Söderström. I hit the bull’s eye.

I’m also looking forward to next week’s final training and yet another race. The Joroinen half-triathlon Finnish Championships will pave my way to the Ironman Maastrict that’s three weeks away. I hope that I’ll have an awesome day and that everything will be okay both physically and mentally. It feels like that’s very possible, aside from me still having some sporadic pain in my buttocks, my back and my thigh. At least my training has been going smoothly - so much so that my dreams at night have turned into crazy action movies with tons of accidents and dangerous situations. Nothing about any races, which is a good thing.

With these final words I want to wish everyone good luck that is participating at the Joroinen race – hopefully you’ll get some R&R before that. Let’s all enjoy the endorphin rush of triathlon and have a superb day! Enjoy your week, everyone.

Feels like vacation…  

Energiatasot kohdallaan :D

MM-kisoista kohti Ironman Maastrichtia

On aika palata kahden viikon takaiseen MM-kisaan Motalaan.

Motala oli alkuun pääkisani tänä kesänä kunnes päätin kevään hyvin menneen treeniputken aikana ilmoittautua Ironmanille. Mietin mikä se olisi ja missä olisi vielä tilaa. Päätin valita kahdesta Ironmanista toisen. Vichyn jätin väliin siitä syystä että kisa olisi vasta elokuun lopulla ja treenikausi venyisi melko pitkäksi ottaen huomioon muut käymäni kisat kesän aikana. Päätökseni oli Ironman Maastricht Hollannissa. Osittain myös siitä syystä, että kisa on melkolailla flätti ja se vaan sopii paremmin itselle kuin kovat mäet. Samoin päädyttiin couchi Merjan kanssa, että palautumisaika Joroisista Maastrichtiin toimii kun tekee kaiken oikein, vaikka välissä ei ole kuin kaksi viikkoa palautumista.

Takaisin Motalaan. Motalaan lähtö tapahtui melkolailla kiireessä. Kaikenlaista kertyi kisaviikolle ja jopa lähtöä edeltävänä iltana kävin 2h hieronnassa ja vielä lähtöpäivänä kiropraktikolla. En tiedä auttoiko vaiko ei kisasuoritukseen mutta kävin kuitenkin. Totesi kyllä että lihakset olivat tiukkoina, ja hyvä kun kävin. Nyt pitäisi juoksu kulkea paremmin mitä aiemmin. Se jää nähtäväksi lauantaina, ajattelin. 


Kisareissu kaikenkaikkiaan meni erinomaisesti. Torstaina ja erityisesti perjantaina oltiin Mirkan kanssa sellaiset energiapommit että valmentajakin taisi muutaman kerran huokaista. Enkä yhtään ihmettele. Sitä energiatasoa on vaikea kuvata. Valmistautuminen ja treeniohjelma oli siis purrut. Alkuviikko meni vielä melkoisen väsymyksen kourissa, mutta avot kun keskiviikko ja lähtö läheni energiatasot lähti nousuun. Näin on käynyt lähes joka kisassa tänä vuonna. Kiitos Merjan hyvien treeniohjelmien ja oman levon.

Motala ennen kisaa ja kisan aikana näytti todella kauniilta. Tiet oli lakaisukoneen jäljiltä (uskoisin näin) puhtaat ja reitit muutenkin huippuluokkaa. Kaunista ruotsalaista maalais- ja järvimaisemaa.

Perjantaihin asti "jännitimme" mitä mahdamme uida. Epäilykset olivat suuret, että edessä odottaisi 1500m uinti kylmän veden (14 astetta) takia 4km sijaan. Niinhän se loppupeleissä olikin. Starttasin matkaan 9:45, joka on aika ihanteellinen aika lähteä tekemään ykkössuoritusta. Nukuin edeltävän yön parhaiten mitä moneen aikaan. Tästä voisi päätellä ettei jännitystä ollut ilmassa vaan usko hyvään kisaan. Näin se oli. Aamulla herätessä mietin mikä päivä tänään onkaan. Näin ei useasti tapahdu.

Uinnin startti ja suoraa baanaa

Uinti 1500m meni itsellä hyvin. Tosin jälkikäteen katsottuna mittarista, olen uinut jonkun suuremman pummin ja matkaksi kertyi 1750m (Suunnon Ambit3 Peak näyttää vedessäkin oikean matkan, testattu monella mitatulla reitillä). Tätä hieman arvelin uinnin aikana, koska yksi pätkä vaan kesti ja kesti. Olin aika kaukana isommasta porukasta ja seilasin parin muun tyypin kanssa totaalisesti vasemmassa reunassa. Uskoin meneväni suorinta reittiä mutta usko voi olla eri asia kuin itse tieto. Uintiaika 27min 2sek. Tosin hyvä aika sekin omalla kohdallani.

Pyörään lähtiessä kaikki tuntui superhyvältä kuten uinnissakin. Pyörä kulki kuin itsestään. Syke pysyi omalla aerobisella tasollaan ja naisia jäi taakse. 120km painettiin nopeammin kuin koskaan ja tuntui loppuun asti kuin lentäisin. Vauhti myös nousi loppua kohti. Enemmänkin olisin voinut päästellä mutta 30km juoksu oli mielessä. Pyöräaika oli 3h 23min 22sek, jonka jälkeen sijoitukseni oli viides omassa ikäsarjassani.

Kisa-aamun ryysistä

Juoksuvaihtoon tultuani juoksun aloitus oli samanlaista lentoa kuin koko edeltävä alkukisa, 4:15 min/km -vauhtia. Noin hyvältä juoksun aloitus ei ole koskaan aiemmin tuntunut pyörän ja uinnin päälle. Kunnes 1-2 km kohdalla alkoi äkkiarvaamatta krampata polven sivusta. Paikasta josta ei ole koskaan aiemmin krampannut. Pelästyin ja hiljensin todella vauhtia. Kävelin juomapaikalla ja jatkoin hiljaa matkaa, kunnes kramppi helpotti. Ehdin juosta muutamia kilometrejä kunnes kevään ajan sattunut alaselkä alkoi vaivata. Kipu levisi takareiteen, pakaraan, lonkkaan ja lopulta nivusiin. Kipu oli ihan jäätävä 15km kohdalla ja mielessä kävi kaikenlaista. Kisan lopetus, kävely tai hiljaa matkan teko. Valitsin viimeisen. Puolet matkasta oli melkosta vääntämistä ja siinä ehti miettiä kaikenlaista. Mikä mättää, mitä teen kisan jälkeen, mille lääkärille hakeudun jne. Loppukisa meni kivun kanssa kamppaillessa ja voisin kertoa sen perusteella, että kipu todella syö energiaa ihmisestä. En yhtään ihmettele jos ihmiset ovat kiukkuisia kun kroppaan sattuu. Siinä pari miestä alkoi höpötellä mutta tokaisin vaan etten puhu ruotsia. 28km kohdalla kyyneleet tuli silmään kun tajusin että pääsen maaliin. Merja kysyi matkan varrella onko kaikki ok. Vastasin ihan ok. En viitsinyt alkaa kertomaan että todella paskalta tuntuu, sillä yritin hakea positiivisia asioita ihan mistä vain. Seurakaveri Suvi painoi ohi 29km kohdalla ja silloin päätin että pysyn Suvin perässä sen minkä pystyn. Jaksoin aika hyvin ja hävisin Suville n. 20 sekuntia. Alun unelmajuoksu päättyi siis kovaan kipuun. Juoksuaika jäi 2h 34min 7sek.

Maalissa olin naiset 35-39-sarjassa kuudentena ajalla 6h 29min 2sek. Aiemmin kisaa olin ajatellut mikäli kaikki menee hyvin aika olisi jotain 6h 15min - 6h 30min välillä. Nyt juoksu takkuili ja aika painui lähelle 6h 30min. Olin aamusta jutellut ranskalaisen naisen kanssa, joka kisasi samassa sarjassa kanssani ja voitti ikäsarjamme. Hän oli saanut Hawajin paikan Etelä-Afrikan Ironmanilta ja siinä turinoidessa hän kertoi, että meidän sarjassa on 6 jotka ovat jo menossa lokakuun Hawajin kisaan. Siinä kohtaa todettiin yhteen ääneen, että sarjassamme on kova taso. Antoi hyvää pespektiiviä ja kunnioitusta tulevaan kisaan.

Onnellisena maalissa selkää pidellen

Jälkikäteen Mirkan kanssa todettiin että ehkä sitä energiaa olisi voinut vähän säästellä lisää lauantaille. Näin nyt kuitenkin tällä kertaa.

Kaikenkaikkiaan olin erittäin tyytyväinen kisasuoritukseeni vaikkakin loppumatkan kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta. Ajattelin matkalla etten kävele maaliin tulon jälkeen. Kävelin kuitenkin. Ihmisestä löytyy uskomaton määrä potentiaalia mitä emme tiedäkään. Tästä kisasta opetuksena voin sanoa että ikinä et tiedä triathlonissa mitä tuleman pitää. Pidät pään kylmänä vaihe vaiheelta, menemättä sen enempää seuraavaan vaihtoon tai lajiin. Silloin pakka pysyy koossa jos pysyy. Kipua tai romahdusta ei voi estää tai tietää.

Paluumatkalla nautiskeltiin :)

Nyt ajatukset lentävät eiliseen Helsinki Triathlonin Heltri cupin Rykäsyyn (uinti n. 850m, pyörä 21,5km ja juoksu 5,35km) jossa pääsin tuulettamaan naisten kakkospaikkaa Maria Söderströmin jälkeen. Nappisuoritus sanoisin.

Nyt katse on ensi viikon viimeistelyharjoituksessa ja -kisassa. Joroisten puolimatkan SM-kisa vie kohti kolmen viikon päästä kisattavaa Ironman Maastrichtia. Silloin on toivon mukaan pöljä päivä ja kaikki on kunnossa niin kropassa, mielessä kuin fyysisesti. Hyvät merkit siihen ainakin on mitä nyt pakara, selkä ja reisi tuntuu/sattuu toisinaan. Treenitkin ovat purreet niin hyvin että öisin olen nähnyt sellaisia elokuvapätkiä unissani ettei paremmasta väliä. Accidenttejä ja vaarallisia tilanteita - ei kylläkään kisoista mitään, joka on hyvä asia.

Näihin päätössanoihin toivotan kaikille Joroisten kisaan osallistuville lepoa ja rauhallisuutta ennen puolimatkaa. Nautitaan lajin tuomasta endorfiinistä ja toivon mukaan huipusta päivästä! Erinomaista tulevaa viikkoa kaikille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti