Urheilu antaa elämälle siivet

Moni on varmasti kuullut sanonnan "Urheilu antaa elämälle siivet", ja se pitää mielestäni enemmän kuin hyvin paikkaansa. Elän tällä hetkellä elämäni toistaiseksi kiireisintä aikaa. Elämä on niin hektistä, ettei aina tiedä milloin ehtii edes vessassa käydä. Naurettavaa, sanoisin. Tämä ei voi jatkua pitkään näin, mutta tällä hetkellä näillä mennään ja hyväksyn sen - samoin läheiseni. Ainakin toivon näin.

Usein puhutaan elämän ruuhkavuosista, ja yleensä ne ovat silloin kun omaa pieniä lapsia. Eräs ihana ja rakas ystäväni, kahden lapsen äiti, on kerran todennut että "Hanna, tuo triathlon on vähän kuin sun lapsi ja ehkä vähän vielä enemmän". Tähän en ota kantaa, sillä minulla ei vielä lapsia ole. Toistaiseksi.

Challenge Tønsberg T1 ja T2 -vaihtoalue

Vaikka elämä on kiireisintä juuri nyt, niin olen samalla onnellisimmillani. Ironman Mallorca on 2 1/2 viikon päästä ja samalla on isot projektit menossa työssä ja yksityiselämässä. Arjessa tulee heikkoja hetkiä, mutta asenne ratkaisee ainakin puolet niistä. Kenelläkään täällä ei ole helppoa ja meillä kaikilla on omat sudenkuoppamme. Siihen on kenenkään turha sanoa vastaan. Toisilla asiat on suurempia kuin toisilla ja olen huomannut että ihmisille annetaan juuri se määrä lokaa kuin he jaksavat kantaa.

Elämä täyspäiväisen työn ja triathlonin kanssa on kovaa ja raakaa duunia. Toimitusjohtajana olo, kohta todennäköisesti kahdessa eri yrityksessä, on sitä työntekoa suurella T:llä. Sinulla pitää olla heti aamusta raamit valmiina sille mitä teet, jotta tulosta syntyy. Enkä tarkoita tässä ainoastaan rahallista tulosta, vaan työn jälkiä.

Nyt on hyvä juuri näin. Elän elämäni kulta-aikaa. Eläkää tekin sitä omissa ympyröissänne. Elämä on edelleen tässä ja nyt. Huomisesta ei tiedä.

Ironman Mallorcalle lähden myös kovat panokset kourassa. Se on varmaa. Olen miettinyt, että eristäydyn seuraavaksi 1 1/2 viikoksi, jotta en saisi flunssaa tms (tosin se on mahdotonta). Nyt on kuitenkin tärkeää pysyä terveenä. Vietän viimeisen kesälomaviikkoni Mallorcalla ja ennen kaikkea nautin. Tulokset nähdään sitten reissun päätteeksi.

Toivotan kaikille mitä mahtavinta viikkoa. Lauantaina juostaan Sauvossa Mun Maraton jo 12. perättäistä vuotta. Siellä aion nauttia läheisten ja ystävien seurasta, jotka ovat avuillaan ja asenteillaan pitäneet tämän naisen tässä rumbassa tervepäisenä. Kiitos. Rakastan teitä <3.

Lisää tekstiä saattaa seurata myöhemmin, kun ehdin kirjoitella - ainakin uusista tuulista urheilubisneksessä. Pistäkää mieleen YouSport.fi. Se on helmi - lupaan sen.

Bis später!

Norjan tuliaisina ikäsarjamestaruudet Suomeen - samalla
 myös Challenge-sarjan MM-kisapaikka ensi vuodelle Slovakiaan :)

Elämän kiireiden keskellä

Elämä menee kiivasta vauhtia eteenpäin. Blogin kirjoittamisesta on tullut lähes mahdotonta kiireen keskellä. Menoa on ollut niin urheilussa, työssä kuin yksityiselämässä.

Elämä on tässä ja nyt - niin hyvänä ja kauniina kuin jokainen sen itse kokee, niin pienet kuin isotkin asiat. Välissä on huonoja hetkiä ja sen jälkeen tulevat ne hyvät, jotka kantavat hedelmää vaikeidenkin aikojen yli, kauas kauas. Näin on käynyt myös nyt.

Nyt on viimein aika kertoa vähän kuulumisia. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Toiveajattelua todennäköisesti.

Ironman Maastrichtin 4. sijan jälkeen elämä jatkui ja kivasti menikin, siihen asti kunnes pimeys iski tähän meidän rakkaaseen Suomen maahan. Tuolloin olisin vain halunnut pois Suomesta, valoon ja aurinkoon. Olen täysin kesäeläin - tykkään lähinnä talvista missä todella on lunta, ja toivon mukaan myös valoa ja aurinkoa. En voi siis sietää pimeää vuodenaikaa. Voisin jatkossa muuttaa ulkomaille talviksi. Näin vannoin taas viime talvena. Ja eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä vie. Unelmia eletään tai pyritään elämään. Joku niistä ei koskaan toteudu, mutta suurin osa kyllä, kun teemme niiden eteen töitä ja visualisoimme asiat omaan päähämme. En lakkaa koskaan uskomasta visualisoinnin voimaan. Ettehän tekään?

Talvi elettiin siis sumussa, omasta mielestä totaalisessa kaamoksessa, treenimotivaatio kaukana kuussa. Haluan puhua tästä, koska asiasta ei mielestäni tarpeeksi puhuta. Olin jo marraskuussa kaamosmasiksessa. Ei hyvä. Kävin töissä. Käytin töissä kirkasvalolamppua. Urheilin. Vietin sosiaalista elämää. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Mitä tästä vielä tuleekaan, ajattelin.

Vaihdoin syksyllä valmentajaa ihanasta ja mahtavasta Merjasta super-Darbyyn. Treenit muuttuivat, ja koin pientä pakokauhua, että miten saan kaiken mahtumaan kalenteriin ja miten jaksan kaiken. Jaksoin kuin jaksoinkin, vaikka motivaatio oli edelleen hukassa. Yhteistreenejä ei ollut niin paljon kuin Merjan kanssa. Pääsin kuitenkin Merjan juoksutreeneihin mukaan. Ehdin paikalle vain muutaman kerran, mutta sekin kuitenkin jo auttoi. Ryhmätreeneissä on voimaa, etenkin talven kaamoksen keskellä. Darbylle superpointsit mun tsemppauksesta motivaation puutteessa ja kaamoksen keskellä.

Selvisin töistä, vapaa-ajasta, treeneistä ja yksityiselämästä - kaikki asiat hieman pakolla tehden ja suorittaen. Välillä iski muutama flunssa, jonka uskon johtuneen ihan fiiliksestä.

Alkoi kevät. Lähdin maaliskuussa Kanarian Maspalomakseen treenileirille, jossa sain auringon säteet kasvoille ja iholle. Se auttoi. Olin taas enemmän oma itseni kuin viiteen aiempaan kuukauteen. En ihan vielä sitä samaa Hannaa kuin elo-syyskuussa 2015, mutta lähempänä kuitenkin. Leiri meni treenien suhteen hyvin ja tunsin kunnon kasvavan.

Lensin harmillisesti Maspalomaksen treenileirin viimeisenä aamuna kunnon ilmalennon: juoksin puun juuren nostamalle asfaltille juuri kun katse oli hetken jossain muualla. Sain ruhjeita, kolhuja ja 1,5 viikkoa lepoa. Joku voi kauhistella että miten 1,5 viikkoa menee ilman treenejä. Mulla se meni hemmetin hyvin. Oli ihana tehdä muuta ja rentoutua, ottaa aikalisä triathlonista. Mikä sen parempaa mielelle, kropalle ja kunnon kehitykselle kuin lepo.

ITU Stockholm Sprint

Alkoi toukokuu ja oli aika nähdä kehitystä sekä tuloksia talven ja kevään treeneistä. Hienostihan kaikki alkoi sujua talven haasteista huolimatta. Ekana Heltri Cupin 10km tempo-ajossa ennätys 15:58.5, tokana HCR 21,1km puolimaraton juoksuennätys 1:36:12, kolmantena Heltri Cupin Rykäsyssä muistini mukaan ennätys 1:14:26, kesäkuun alussa Vantaa triathlonin olympiamatkan ennätys 2:20:49, Himoksen SM-sprintin ennätys 1:08:42 (500m uinnilla), 2XU Urban Swim Challenge 3,5km avovesiuintiennätys 57min (oman mittarin mukaan matka ja aika + veden lämpötila 12 astetta). Tämän päälle voitto 3.7. ITUn koko sprintin kisassa Tukholmassa (uinti 750m, pyörä 22,3km, juoksu 5,3km) ajalla 1:18:46 ja menneenä viikonloppuna 9.7. tiimikisan voitto Kisko triathlonissa huippuajalla 1:02:11 coachi-Darbyn kanssa.

Osaatte varmasti kuvitella miten makeeta oli lähteä ekana koko Kiskon kisassa juoksemaan, ja vielä naisena. Yleisö hurrasi ja pääsin juoksemaan ykkösenä n. 2,3km saakka. Sitten miehet tavoittivat minut, Tero Setola ensimmäisenä, jonka jälkeen lähes samantien Ilkka Utriainen. Tuntui kuumalta ja oma kolmen päivän toipilaana olo tuntui kropassa. Puuskutin ja itse asiassa heti ekassa Kiskon kovassa mäessä oli hapot jaloissa. Darby (höntsäillen) ja Kasurisen Tatu tavoittivat mut 4km jälkeen, jonka jälkeen Darby juoksi lähes maaliin asti kanssani. 

SM-sprintin mitalikolmikko. 

Tuli hyvä fiilis, kun Darby tsemppasi ylämäessä, jossa itsestäni ei kuulunut kuin puhinaa. Pääsin maaliin 5km juoksun jälkeen ihan kuin olisin tehnyt isommankin kisan. Olin ja en ollut. Aiempiin päiviin nähden olin ja mihin tahansa triathlonkisaan nähden en ollut. Asiat pitää suhteuttaa ja ajatella tilanteen mukaan. Olin supertyytyväinen 23:05 aikaan, joka meni 5km juoksuun. Reitti ei nimittäin Kiskon kisassa ole mikään flätti vaan nousua riittää.

Tiimivoimaa Kiskossa

Nyt ei ole tietoakaan talven kaamoksesta. Onneksi. Hengitän syvään ja ajattelen, ettei ensi talvi ole niin paha. Tuleva syksy tulee olemaan todella kiireinen niin töiden kuin urheilun tiimoilta. Mielenkiintoisia aikoja kaikin puolin. Kuulette niistä lisää myöhemmin - ehkä tämän vuoden toisessa ja viimeisessä blogipostauksessa.

Stay tuned!

Ja tulihan tästä tekstistä kuitenkin pitkä, vaikka yritin supistaa kaiken mahdollisimman lyhyeksi.

Olen onnellinen - olkaa tekin. Tähän hetkeen. Hengittäen syvään. Miettien kaikkia kauniita asioita rinnalla .
Ensi viikonloppuna nähdään Joroisissa ja pistetään itsemme töihin . Toivottavasti flunssat ovat silloin menneen viikon pölyjä!

Juhannustaikoja...

Mun Ironmanien Ironman

Aika palata viikon takaiseen suoritukseen ja sitä edeltäviin päiviin. 

Ensiksi sanon että tämä oli mun elämäni tähänastisen harrasteurheilijauran kovin päivä. Teksti tulee olemaan sen mukaista. Suhtaudun asiaan huumorilla, joten kenenkään lukijan ei tarvitse miettiä onko triathlon mulle elämä - ei ole, ei lähelläkään sitä. Elämä koostuu monista isoista ja pienistä asioista, joista toki triathlon on yksi, mutta niistä itselle se ”vähemmän” tärkeä. Sitä ennen tulevat parisuhde, perhe, ystävät, terveys, hyvinvointi, elämän tasapaino ja työ. Teen toki täysillä sen minkä nyt pystyn, mutta järjellä varustettuna.

Maastrichtiin saavuimme torstai-iltana, ja kaupunki näytti jo silloin parhaimmat puolensa. Ihastuin siihen täysin. Toki tunnelataus oli myös suuri, joten se saattoi edesauttaa ihastumista. Perjantaina kävin juoksemassa puoli tuntia kevyesti kaupungin hienoja puistoja, rantoja ja siltoja. Keli oli mitä parhain, joten valittamista ei todellakaan ollut. Juoksussa alkoi tuntua heti takareisi, pakara ja lonkka, joten menin expo-alueella sijaitsevalle hierontapisteelle, joka oli kilpailijoille ilmainen. Kundi väänteli ja käänteli kroppaa ja tunne/kipu helpotti hieman. Tällaista palvelua ei ole ollut kisaa ennen muissa expoissa. Australiassa ja Jenkeissä tällainen on varsin yleistä, mutta ei vielä Euroopassa. Toivottavasti rantautuu pian myös tänne yleisemmin. 

Lauantaina käytiin Marcuksen kanssa fillaroimassa ja uimassa Maas-joessa. Kisapaikalle emme päässeet uimaan kiellon takia, joten päätimme mennä kaupungin laitamille. Sinne johti tie, jonka varrella oli useampia rautatiekiskoja. Noin neljä molempiin suuntiin, muistaakseni. Vedettiin ne ennen viimeistä kiskoa melko lujaa yli. Kuitenkin viimeisen kiskon tullessa päätin että menen sen yli hiljaa, etten kaadu kiskoille. Samalla hetkellä huomasin makaavani maassa kaatuneena. Kaaduin oikealle kyljelleni, jolloin oikea pakara sai kunnon tällin. Nousin pystyyn ja ajattelin, ettei tässä onneksi käynyt pahemmin. Nousin pyörän päälle ja lähdin ajamaan, kunnes verta alkoi valua sormista ja käsivarresta. Samalla huomasin että sormesta tulee myös muuta kuin verta... 

Menimme heti T1-vaihtoon kysymään puhdistusainetta avonaisiin haavoihin. Samalla henkilökunta koitti sormea ja se ei kestänyt kosketusta ollenkaan. Siitä soittivat heti sairaalaan ja ensiapuun. Lääkäri totesi saman tien ensiavussa, että tikkiä sormeen ja jos sattuu vielä kotiin tullessa niin röntgeniin katsomaan onko murtunut. Olin aivan varma kivusta päätellen, että olisi murtunut ja vähän hämmästelin lääkärin neuvoa. Hän myös kysyi, että oletko tosissasi menossa huomenna kisaan. Hämmästelin vastavuoroisesti hänen kysymystään, koska mielestäni olin muutoin ihan kunnossa. Tosin mietin miten pärjään uinnissa, jos yksi sormi ei mene suoraksi eikä kestä voiman tuottoa. Lääkäri parsi sormen ilman puudutusta, joten kipu oli hillitön. Ihan sellainen tunne kuin neula olisi vedetty kynnen läpi. Sormenpää kun on todella herkkä ja tuntoaistit siinä suuret. Siitä syystä myös tunnemme sormenpäillä eniten. 

 

Ajoimme sairaalasta pyörillä hotelleille ja tuntui ihan hyvältä. Sormea särki, mutta ei sen suurempaa. Iltapäivästä vein pyörän vaihtoalueelle ja muut pussit, jolloin kaikki sunnuntaita varten piti selvitellä haavojen ja sormen osalta. Puhuin Head of Juryn kanssa siitä mitä voisin käyttää apuna kädessä, koska en saa sormea suoraksi. Hän myönsi minulle poikkeuksellisesti luvan käyttää jotakin käsinettä ja/tai lastaa uinnissa. Hän sanoi, että haluaa mulla olevan vielä kisan jälkeen sormi kunnossa. Inhimillisyyttä siis vielä löytyy!

Lauantai-iltana saapui vielä viesti Ironman-organisaation lääkäriltä, että soittaisinko hänelle. Soitin ja hän pyysi minua tapaamaan häntä sunnuntai-aamuna. Aamulla halusivat varmistaa, että pystyn käyttämään pyörän jarrua ja kysyä olenko saanut bakteereita vastaan piikin lauantaina. Sanoin etten ole. Lääkäri sairaalassa ei puhunut koko asiasta. He pyörittelivät päätään. Sanoivat että piikki tulee laittaa, jotten saa bakteeri-infektioita aukinaisiin haavoihin. Sovimme myös T1-vaihto-operaatiot, eli miten haavat puhdistetaan ja kuka laittaa siteet jne. Pikkasen lisätohinaa vaihtoihin, sanoisin. 

Tämän vuoksi en ehtinyt jännittää kisaa juuri yhtään. Kaikki aika meni käytännönjärjestelyjen hoitamiseen. Noin 10 min ennen starttia piikki käsivarteen ja menoksi. Lähdin 60-70min välin uinnin lähtöryhmässä. Kaikki meni todella hyvin rolling startista. Muutama isku tuli uinnissa mutta se oli siinä. Hanska joka minulla oli kädessä täyttyi vedestä ja meinasin heittää sen jokeen. Heittämisen sijasta päätin repiä vain yhden sormista pois, jolloin vesi poistui. Ihan turha hanska mutta tulipahan testattua. Aikaa tuhraantui vain sen laittamiseen uudelleen paikalleen.  

Uinnin jälkeen kävin puhdistamassa haavat ensiaputeltassa ja toisessa laitettiin side käteen suojaamaan aukiolevaa haavaa aika-ajotangon hiertämiseltä. Pyörä tuntui alkuun hyvältä ja käsijarru oli koko ajan päällä etten menisi liian lujaa. Pyöräreitti oli teknisin mitä olen ajanut. Reitti oli myös haastava vaarallisuudessaan. Mallorcan alamäet eivät ole mitään näiden rinnalla, sillä käännökset olivat välillä pelottavan jyrkkiä. Muutaman kerran oli "läheltä-piti" –tilanne, jolloin olin ajaa ojaan tai metsään. En vaan saanut pyörää kääntymään oikeaan kulmaan oikeassa ajassa. Kerran myös ajettiin yhden miehen kanssa suoraan, kun olisi pitänyt kääntyä oikealle. Risteyksessä kyllä seisoi mies, mutta ei hän neuvonut mitään käännöksestä. Huudettiin muutama huuto hänelle takaisinpäin tullessa.

65km kohdalla katsoin nousumetrejä mittarista ja ne näyttivät jo silloin racebriefissä sanotun 1000 nousumetrin reippaasti yli puolta väliä (600m). Ajattelin, ettei tässä siis tule enää mäkiä. Sehän ei ollut totta. Mäkeä tuli mäen perään ja Tour de Francen mäet sen mukana. Yhteensä nousua tuli yhdellä kierroksella vähintään 700m.

Pyörä meni suht kivuttomasti, vauhti tosin hyytyi toisella kierroksella sillä tuulta alkoi olla enemmän ja juomapisteet reitin varrella oli suunniteltu kehnosti. Välissä, jossa oli suurimmat mäet, juomapisteiden väli oli n. 40km. Siinä tosi monella meinasi loppua juoma kesken. Niin kävi myös itsellä. Otin myös ensimmäistä kertaa kokista pyörässä, koska ajattelin saavani siitä helpotusta jo ensimmäisellä pyöräkierroksella alkaneeseen pahaanoloon. Epäilen vahvasti että piikki, jonka aamusta sain, sai aikaan kuvotuksen tunteen jo heti pyörän ekoilla kilometreillä. Sama paha olo jatkui juoksussa ja oksennus meinasi lentää. Sain pidettyä sisällä, koska ajattelin että jos oksennan, en jatka matkantekoa enää sen jälkeen. Kerran yksi mies röhisi siihen malliin vierelläni, että ajattelin jos sä oksennat, oksennan takuuvarmasti perässä. Kumpikaan ei onneksi tehnyt sitä.

Ensimmäinen ja viimeinen vessareissu kisan aikana

T2:een saavuttuani jalat olivat freesit mutta olo oli hieman tahmea. Juoksu lähti kuitenkin kulkemaan todella vaivalloisesti. Jalat olivat kohmeessa eikä tuntunut todellakaan loisteliaalta olo. Harkitsin vakavasti lopettamista. Rakas äitini kuitenkin huusi mulle vaihdossa, että olet kolmas ja kysyi sattuuko johonkin. Vastasin taas että ei satu, vaikka olo oli kuvottava. En jaksanut valittaa, vaan koitin päästä flow-moodiin, josta saisin vauhdin päälle. Ensimmäiset 15km juoksussa oli sellaista mielen ja henkien taistelua etten ole kokenut vastaavaa aiemmin. Ei vain mikään tuntunut miltään eikä ainakaan hyvältä. Ajattelin siinä kohtaa myös, että jos saisin Kona-paikan, en ottaisi sitä vastaan. Päätin sen jo siinä ihan 100% varmuudella. Kuten kaikki triathlonistit tietävät, matkan varrella tulee tehtyä välillä mitä hullumpia päätöksiä, eikä ne enää seuraavana päivänä pidä kutinsa. Niin kävi myös nyt.

Juoksu alkoi kulkea vähän paremmin 15-35km välissä, jonka jälkeen viimeiset 7km tuntui taas pahalta, kuten monet juoksijat/triathlonistit tietävät. Olin myös saavuttanut koko ajan seurakaveriani Marcusta juoksussa ja viimeisten kilometrien aikana näin jo hänen selkänsä. Selkä läheni ja läheni ja viimeisen kilometrin alkaessa olin ihan selässä kiinni. Juoksin siinä hetken. Parinsadan metrin päästä menin viereen ja Marcus huomasi minut. Siinä kohtaa mies laittoi turbovaihteen päälle. Niin minäkin. Saatiin hieno loppukirikamppailu, joka muutoin olisi ainakin itsellä jäänyt tekemättä. Otin itse kovemman vaihteen ja pääsin Marcusta edelle ja olin maalissa muutamia sekuntteja Marcusta aiemmin. Samalla kun olin maalisuoralla tuli kuulutus, että tulin kolmanneksi omassa ikäsarjassani. Tuuletin sen mukaiseksi - sen verran kova päivä takana, että se tuntui todella hyvältä. Tulin omassa Ironmanien Ironmanissa kolmanneksi. Halusin heti hotelliin ensiaputeltasta päästyäni, sillä kävin näyttämässä haavat ja tikit vielä lääkärille. Siinä kohtaa tuli kyyneleet ensimmäisen kerran silmään kun lääkäri totesi mulle, ettei hän tiedä ketään joka olisi tehnyt Ironmania tikkien kanssa. Saat nostaa hattua itsellesi, sanoi lääkäri. Näin ajattelin myös itse.

Tuuletukset lopenuupuneelta naiselta ;)

Hotelliin tultuamme makasin vaan sängyssä enkä voinut tehdä mitään. Suihku sai odottaa hetken. Tuli kylmyys ja oli aika mennä lämmittelemään suihkuun. Samalla katsoimme tuloksia ja kuinka ollakaan sinne oli ilmaantunut yksi nainen jota ei ollut näkynyt ikäsarjani tuloksissa koko päivänä, juuri minun ja kakkosen väliin. Ihmeteltiin hetki ja ajattelin, että ehkä on väärässä sarjassa hetkellisesti. Huomenna asiaa selviäisi palkintojenjaossa, ajattelin.

Seuraavana aamuna jo hymyilytti ja aamupala maistui ainakin osittain. Sen jälkeen palkintojenjakoon ja Kona-slottien jakoon. Ruoka- ja juomatarjoilu oli hyvää jälleen, kuten ennen kisaakin. Kävin varmistamassa kisajärjestäjiltä mikä tämän kolmanneksi tulleen naisen kohtalo oikein on. He ihmettelivät hetken samaa, kunnes selvisi että nainen oli relay-sarjassa koko päivän, johon ei kuulunut, vaan naiset 35-39-sarjaan. Selvä homma, ajattelin ja kirosin itsekseni. Voiko paskemmin käydä?! Tiesin, että sarjassamme on kaksi Hawaijin Kona-paikkaa, ja arvelin, että ekat kaksi ne ottaa. Mahdollisuudet kuitenkin olivat olemassa, vielä. Viestiteltiin vielä juuri ennen h-hetkeä coachin kanssa, että otanko paikan jos saan. Olin edelleen sitä mieltä etten ota, mutta hetkellä jolloin päätös olisi tehtävä, päätin ottaa paikan jos sen saan. Koko aamupäivän olin ajatellut, että ehkä muut tekevät päätöksen puolestani ja näin se "onneksi" meni. Ykkönen ja kakkonen ottivat paikat. Olin samalla helpottunut mutta hieman pettynyt. Ihmeellinen tämä ihmisen mieli, miten asiat muuttavat muotoaan muutamissa minuuteissa. Se tekee meistä ihmisiä ja inhimillisiä. Ainoa syy miksi en olisi ottanut paikkaa vastaan, oli mun henkinen väsymys. Ajattelin etten jaksaisi enää yhtään kisaa ja oman itseni tsemppaamista. Kertoo varmasti kaikille sen, miten kokonaisvaltaisesta lajista triathlonissa on kyse. Tämä vie niin paljon henkistä puolta, etten edes itse ole aiemmin sitä vielä tajunnut tässä määrin. Viime sunnuntaina sen todella viimein huomasin.

Fiilis oli kuitenkin hyvä, vaikka Ironman-pokaalia ei tullutkaan. Kona-paikasta viis.

Kisa näytti sen, että mahdollisuuksia on ja elämä on tässä ja nyt. Ei eilen, ei huomenna, vaan nyt. Pyöräaccidenttiä en enää mieti, se oli ensimmäinen kaatuminen aika-ajopyörälläni sitten triathlonin aloituksen ja niitä vain sattuu jokaiselle. Itselle se kävi pahimpana mahdollisena päivänä. Mahdollisuudet olisi ollut isompaankin itsensä tuhoamiseen, mutta onneksi vauhti oli hiljainen eikä tapahtunut pahempaa.

Nyt on aika palata täysillä muuhun elämään, sillä se on erittäin hyvää tällä hetkellä. Olen myös päättämässä toistaiseksi tämän blogin kirjoittamisen, sillä uskon että elämässäni tapahtuu nyt enemmän ja tärkeämpiä asioita kuin triathlon. On myös aika miettiä mitä teen ensi kautena. Se jää nähtäväksi talvella. On mahdollisuuksia moneen eri suuntaan. Sen ehkä tulette kuulemaan kun päätöksiä on tehty. Nyt ei ole vielä sen aika. Nyt nautin tästä hetkestä ja kaikesta ihanasta elämässäni.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette jaksaneet jorinoitani kuunnella ja kannustaa. Se on ollut todella tärkeää. Triathlon ei ole yksin tekemistä, vaikka moni voi niin kuvitella. Se on kaikkea muuta: mukanaelämistä, tukemista, neuvomista, kannustusta ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Päätän päiväkirjani tähän - toistaiseksi. Kiitos - olette mahtavia.

Ps. Sen päätöksen olen jo tehnyt että olen ilmoittautunut Intersportin järjestämään lyhyeen triathlonkisaan Kisakalliossa elokuun lopulla. Siellä nautitaan ja se päättää tämän trikauden - lopullisesti.

Herkistelyä ennen Ironmania

VACATION!

Soul-searching before the Ironman (huom! suomenkielinen teksti alla)

It’s been 1.5 weeks since the Joroinen race. The Sunday after the race I felt like I was ready to do some sports again – luckily I wasn’t dumb enough to go for it.

I also rested all of Monday, as I had slept badly the night before and my back was painful at night, so I was sleep deprived.

On Tuesday I made up for it by completing two workouts: swimming and biking. I did about an hour of both. On Wednesday I chose a light run and a short strength training session. It felt good to run. On Thursday I went to pick strawberries with my coach Merja, and naturally that meant we did lots of squats. My back hurt during the picking, so I was huffing and puffing. On Thursday I also went for a swim with Erwin – I swam for 3 km and it felt great, even if it wasn’t that fast time-wise. On Friday I completed a pretty tough biking session and a light run and finished off with some hill training. My legs felt like heavy logs during running, but that was a given. After all, it had only been five days since the Joroinen race. On Saturday I rode my bike leisurely for 2.5 hours and at night I swam for 45 minutes while at a lakeside cottage.

True fishermen are at it, with their tight fishing rods

The following Sunday and Monday were resting days, and days for continuous soul-searching. I noticed I was feeling emotional especially on Sunday. Positive feelings were bubbling up to the surface. That’s what makes triathlon so great – whenever a race is coming up, you’re guaranteed to get in touch with your emotions.

Many people who know me personally are aware of how sensitive I am and yet strong at the same time. These are the times when that matters. I think it’s good and beneficial to be sensitive - although at times it’s challenging to keep your emotions at bay. I’m also very tuned in with the vibes of my body: this helps me greatly, as training for the Ironman requires both mental and physical sensitivity.

Now we’re just four days away from the D-Day. My feelings are flying high, and my race expectations for myself are higher than ever. I’ve set personal goals that are reachable, if I have the best possible day in Maastricht. That means my back, buttocks, hips and the back of my thighs need to co-operate. If that happens, nothing will hold me back. You have to have goals and dreams – that’s when life shows its best.

Body nourishing treats from the weekend :)

I’m happy and will enjoy the trip to Holland. I’ll do my best and we’ll see how far that will get me. At least the signs for success are excellent. I believe that when the different areas of your life are well balanced, you can reach your top results both physically and mentally.

On a side note - one result of this personal sense of balance is that I haven’t been sick in 1.5 years. No flu or anything. This says a lot about the connection between a person’s psychological and physical well-being. We stay healthier when everything is just at the right balance.

Have a great end of the week, my dear loved ones, friends and pals!

SUP lesson (stand-up paddling) :)

Sunday’s Ironman race can be viewed here:

http://m.ironman.com/triathlon/coverage.aspx#axzz3gzHIOSqP or here

http://www.ironman.com/triathlon/events/emea/ironman/maastricht/results.aspx#axzz3hCY9UPZr

LOMA

Herkistelyä ennen Ironmania

Joroisten kisasta on 1,5 viikkoa. Kisan jälkeen sunnuntaina oli jo sellainen olo että tästä voisi lähteä urheilemaan. Niin hölmö en kuitenkaan ollut että siihen olisin lähtenyt.

Maanantain pidin suosiolla myös lepona, sillä nukuin tosi katkonaisen yön ja alaselkä särki yöllä, joten unet jäivät todella vajavaisiksi.

Tiistaina meninkin kahden harjoituksen voimin, uinti ja pyörä. Noin tunnin verran molempia. Keskiviikkona juoksin kevyesti ja tein lyhykäisen voimatreenin. Juoksu tuntui hyvältä. Torstaina oltiinkin couchi Merjan kanssa noukkimassa mansikoita ja tunnetusti tuli tehtyä kyykkyjä melkotavalla. Selkä sattui noukkiessa, joten ähinää oli havaittavissa. Torstaina käytiin myös uimassa Erwinin kanssa - uin 3km ja tuntui hyvältä vaikka vauhti ei sinä päivänä päätä huimannut. Perjantaina tein melko kovan pyörän ja juoksin kevyen lenkin sen päälle ja loppuun mäkivetoja. Jalat tuntuivat juoksussa kuin tunkeilta, mutta niinhän se oli selvääkin, Joroisista oli kuitenkin vasta viisi päivää (saattoi myös torstain kyykyt vaikuttaa asiaan ;)). Lauantaina tein kevyen 2,5h pyörän todella nautiskellen ja illalla uin mökkijärvessä 45min.

Todelliset kalastajat vauhdissa ja kireät siimat

Sunnuntaina ja maanantaina koittikin ansaittu lepo. Fiiliksen nostatusta entisestään. Huomasin myös erityisesti sunnuntaina henkisen herkkyyden. Positiiviset tunteet tuli pintaan monellakin saralla. Siitä tämä laji on mainio että aina kisan lähestyessä herkistyminen on taattua. Monet minut paremmin tuntevat tietävät kuinka herkkä olen ja samalla vahva, ja tässä kohtaa sen merkitys vain korostuu. Mielestäni hyvä ja asiallinen piirre elämässä, joskin välillä tunteiden pitäminen aisoissa on haastavaa. Olen myös erittäin herkkä tunnistamaan omassa kropassani olevia fiboja, joka tuo erityisesti Ironman-matkan treenaamiseen tarvittavaa herkkyyttä ja oman kropan tilojen tunnistamista.

Nyt on h-hetkeen neljä päivää.  Fiilikset ovat korkealla ja luotto omaan suoritukseen on korkeammalla kuin koskaan aiemmin. Olen asettanut itselleni tavoitteet jotka parhaimpana päivänä pystyn saavuttamaan Maastrictissa. Silloin selän, pakaran, lonkan ja takareiden seudun tulisi myös toimia. Sen toteutuessa se on menoa. Tavoitteita ja unelmia pitää olla, silloin elämä maistuu parhaimmalta.

Tankkausherkkuja viikonlopulta :)

Olen onnellinen ja nautin Hollannin matkasta. Teen parhaimpani ja se riittää siihen mihin riittää. Merkit ovat ainakin erinomaiset. Uskon siihen että silloin kun kaikki elämän osa-alueet ovat tasapainossa, voit tehdä niin fyysisesti kuin henkisesti parhaimman suorituksesi. Tähän vielä mainittakoon sellainen seikka, jonka uskon johtuvan myös yllä mainitusta samaisesta tasapainosta, etten ole ollut kipeä puoleentoista vuoteen. Ei flunssia, ei mitään. Kertoo paljon ihmisen psyyken ja fyysisen yhteydestä. Ihminen pysyy terveempänä kun asiat ovat tasapainossa ja kunnossa.

Hyvää loppuviikkoa kaikille rakkaille, ystäville ja kavereille!

SUPpaus-opetus käynnissä :)

 
Sunnuntain kisaa pääsee seuraamaan täältä:

http://m.ironman.com/triathlon/coverage.aspx#axzz3gzHIOSqP tai täältä

http://www.ironman.com/triathlon/events/emea/ironman/maastricht/results.aspx#axzz3hCY9UPZr

Normipäivästä ennätyspäiväksi

From an average day to a record day (HUOM! Suomenkielinen teksti alla)

The legendary Joroinen half-triathlon Finnish Championships race is now behind me, but the memories remain vivid.

The weekend before the Joroinen race I completed the hardest workout I’ve done in recent memory. I accidentally glanced at the training program mid-way through the week already and felt terrified at what the weekend would bring along. After all, by that point it had barely been two weeks since the long-distance World Championships. But I decided I would still do my best during the training since it would be my last proper workout before the Ironman race of August 2.

Exactly a week before the Joroinen race on Saturday I had to swim for 1,5 km before the Helsinki Triathlon Rykäsy, which was followed by an hour of running. Never mind that Rykäsy is a tough contest even in and of itself, if/when you go at full speed. Yet the day was a great success for me. The next day, on the other hand, was a “mystery” - my coach warned me that I was in for a tough workout. That I already knew myself, and the thought of the workout scared me. Big time. For once I was freaked out. Over the years I’ve become such a tough cookie that I’m not scared easily anymore.

In the end I completed four hours of tough biking, and agreed to send a message to Markos afterward about my feelings. Here’s my message:

“That was quite the trek. I guess I expected something even worse, but that was already pretty sufficient. The rain was pouring down after the first few hours, during the speed endurance strokes. I felt pretty cold there. Magically my legs worked flawlessly after all the training of this week. Toward the end my biggest challenge was breathing. During the final 30 minutes it was tough to get my heart rate up to level 1 of speed endurance. Then again I finished my aerobic/speed endurance training with a heart rate of 161, so I guess I did okay. The total distance covered was 123 km, with an altitude difference of 910 meters. My median heart rate was 144. Sounds about okay?”

I guess that message tells you enough about what the day entailed. The going was tough, and I excelled physically. Everything was topped off with light running.

 

The following week would be the Finnish Championships race week of Joroinen. I could sense that I was tired, even mentally, which goes with the territory. Triathlon is not an easy sport even in that respect. After I had recovered from the weekend’s tough training and the tiredness that plagued me early in the week, I started reaching a good assertiveness level by Friday. On Friday when we traveled to Joroinen, I was calm – even too phlegmatic, if you ask me. Of course Mirka and I became hysterical once again, but less so than in Motala. On Saturday before the race my mind was peaceful – actually a bit too calm and phlegmatic, once again. I felt no pressure for the contest. I would just do my best, I thought.

Stretching before the start of swimming

Finally here’s a short reportage from Joroinen. The swimming went well. I could have swam even better, but the previous groups that started before us were blocking the way and I passed a fair number of people, which drained some of my energy. The biking was a bit of a disappointment for me, as someone who went at it solo. I noticed there was lots of tailgating going on. I can tell who took part in it by looking at the final times. I also noticed it throughout the trip when I passed people by on the side lane. Terrible, I’d say. It was particularly pathetic that the judges said nothing about it. The race rules dictate a punishment for those biking closer than 10 meters apart, and yet there were groups with only 1-3 meters of distance. Of course that helps you a ton. I myself got a thumbs-up from one of the judges, and only found out who gave it after I had passed the finish line.

My legs were not at their best during the biking. Comparing this to the World Championships, my biking was mediocre. My heart rate was around 165 during the first 25 km, which is too much. I decreased the speed and my heart rate dropped back to the right figures. That’s when a couple of women passed me by. I kept trucking on at full speed – sometimes I was leading our pack, sometimes I was in the back.

When I got to the bike-to-run transition, I felt excellent. My thinking during the biking had been to conserve energy for running, also because I didn’t want to feel pain in my back-buttocks-hip-hamstring. Running felt amazingly great the whole time. For the first time I can say I truly enjoyed the running part of the triathlon. The final climax ended up being the day’s strongest push: I had a feeling I was at second place throughout the biking and running. Cross-country skier Mari Härmälä, who ended up being my age group’s winner, was about 10 minutes ahead of me during the running. I figured I wouldn’t be able to catch up with her, knowing how tough she is. I had no idea who was third, until I saw her passing me during the forest section of the third and final running loop. I decided not to lose sight of this woman. Her running looked really strong. We alternated in the lead for a while – I passed her going uphill, and she passed me in a slight downhill. The battle was tough on both sides. I decided not to give up my last year’s silver without a fight. I decided early on that at the end of the forest section I would run the rest of the way as fast as I could, leaving her behind –hopefully. The moment came and I started going full-speed. I ran as fast as I could and found plenty of strength in my legs. When I got to the finish line my legs were full of lactic acid and the men that that shared the finish line with me, either while reaching the goal or continuing to the third round, got to feel a couple of hits in their elbows. I reached the goal post 6 seconds before the third woman. I took a few deep breaths until the third one came to give me a pat on the back and praised my final spurt. She said it looked spectacular. It felt that way, too. I was happy and I shed a few tears in front of the maintenance crew. The last time I experienced similar tears was at the IM Luxembourg 70.3 race, when my knee hurt a lot and yet I beat my own half-triathlon record. These are the best moments in sports when you manage to beat yourself and to see your capacity. Indescribable.

The final spurt of the home stretch

All in all I can once again say that the race went really well. Joroinen was great practice for the IM Maastricht coming up in 1.5 weeks – my third Ironman.

Feeling a bit emotional after finishing :)

Triathlon is such a fantastic sport and the people involved with it are spectacular. Congratulations were heard before the race and so many cheers before and during the race that I feel utterly grateful that you all are living this sport with me. I’m speechless.

Rejoicing after reaching the goal - I made it!

Now it’s time to reflect a bit and to hope for a superb day in Holland. We’ll go with that for now. I only realized on Sunday after the Joroinen race that I improved my time by 17 minutes from last year. Joroinen 2015 at 4 hours, 57 minutes and 43 seconds is now also my half-triathlon record. The circumstances were no different to last year’s Joroinen aside from the heat last year. This year the weather was perfect – you got to pour mushrooms (water) on your head and that helped. We didn’t need anything else.

With these words I’ll go back to my reflections and will keep up the good feeling here by the sea. Thank you everyone!

Rejoicing for the victory at the podium

Normipäivästä ennätyspäiväksi

 
Joroisten legendaarinen puolimatkan SM-triathlon on takana ja muistot ovat sen mukaiset.

Tein Joroisia edeltävänä viikonloppuna ehkä kovimmat treenit naismuistiin. Katsoin vahingossa ohjelmaa jo kyseisen viikon puolivälissä ja kauhistelin viikonlopun treeniä päässäni. Eihän pitkänmatkan MM-kisoista ollut kulunut silloin kun pari viikkoa. Ajattelin kuitenkin, että ne tehdään huolella sillä ne olivat viimeiset kunnon treenit ennen 2.8. kisattavaa Ironmaniani.

Viikkoa ennen Joroista lauantaina koitti 1,5km uinti ennen Helsinki Triathlonin Rykäsyä, jonka päälle vielä tunnin juoksu. Rykäsy on itsessään jo kova jos/kun sen painaa menemään kovaa. Selvisin päivästä erittäin hyvin. Seurava päivä olikin pieni "mysteeri" sillä couchi jo varoitteli, että treeni on kova. Sen tiesin itsekin etukäteen ja ajatus treenistä pelotti. Oikeasti. Kerrankin mua pelotti. Sen verran kovaksi luuksi tässä on kasvanut ettei enää ihan pienet asiat pelota. Tein 4h kovan pyörän josta lupasin lähettää Markokselle viestiä jälkikäteen miltä tuntui. Tässä viestini: Olihan se lenkki. Ehkä odotin vielä pahempaa mutta olihan tuokin jo ihan riittävä. Parin tunnin jälkeen vk-vedoissa (vk=vauhtikestävyys) tuli vettä alas kuin saavista. Vähän kroppa kylmeni siinä. Yllättäen tämän viikon jälkeen jalat pelitti erinomaisesti. Eniten tuntui hengityksessä loppua kohti. Vika 30min aikana oli vaikea saada sykkeet vk1-tasolle. Tosin lopetin aerobisen/vk-treenin 161 sykkeeseen, joten kaipa sekin ihan ok onnistui. Matkaa kertyi 123km, nousua 910m, keskisyke 144. Kaipa ihan ok?

Ehkä tuosta viestistä näkee päivän sisällön riittävästi. Kovaa mentiin ja kunto kesti. Sen päälle oli vielä kevyt juoksu.

Ikäryhmänaisten startti

Seuraava viikko olisikin sitten Joroisten SM-kisaviikko. Väsymystä oli havaittavissa ja jopa henkistä väsymystä, joka kuuluu asiaan. Ei triathlon päästä ihan helpolla siinäkään. Toivuttuani viikonlopun kovista treeneistä ja alkuviikon väsymyksestä, alkoi taas perjantaina olla vireys kohdallaan. Perjantaina kun matkattiin Joroisille, olin rauhallinen - mielestäni kyllä vähän liiankin fleku. Saatiin tosin hysteriakohtauksia Mirkan kanssa jälleen kerran, mutta Motalaan verrattuna vähemmissä määrin. Lauantaina ennen kisaa mieli oli tyyni - taas vähän liiankin tyyni ja flekmaattinen. En ottanut painetta kisasta. Teen sen minkä jaksan ja rahkeista lähtee, ajattelin.

Venyttelyt ennen uinnin starttia

Loppupeleissä lyhykäisesti raportti Joroisista. Uinti hyvä, paremminkin olisin voinut uida mutta edellisiä lähtöryhmiä oli tiuhaan edessä ja ohituksia tuli riittävästi, jotka veivät jonkin verran energiaa. Pyörä omalta kohdaltani yksin suoritettuna hieman pettymys. Peesausta oli järjestelmällisesti koko matkan ajan. Tiedän ketkä ovat peesanneet aikoja katsoen. Näin sen myös matkalla lähes koko matkan ohituskaistaa painaen. Järkyttävää sanoisin. Ja erityisen säälittävää on se ettei tuomarit puuttuneet siihen. Jos kisan henki ja sääntö on se, että rangaistus annetaan, jos ajaa toista lähempänä kuin 10m niin siellä meni porukoita joilla oli 1-3m väli toiseen. Tottakai se auttaa menoa rutkasti. Itse sain tuomarilta jopa peukun, joka selvisi maaliin tullessani kuka peukkua näytti. Jalat eivät olleet freeseimmät pyörässä. MM-kisoihin nähden pyörä meni keskinkertaisesti. Syke huiteli myös ekat 25km 165 luokkaa joka on liikaa. Laskin vauhtia ja sykkeet tippuivat oikeisiin lukemiin. Silloin pari ikäsarjan kärkinaista painelikin ohi. Annoin painaa, vaikka hetken vedinkin letkaa ja toisinaan olin takana.

Juoksuvaihtoon tultua olo oli tosi hyvä. Ajatuksena oli myös säästellä kerrankin pyörässä jalkojani juoksuun. Sekä siihen ettei selkä-pakara-lonkka-takareisi kipuilisi liikaa juoksussa. Juoksu tuntui koko matkan sairaan hyvältä. Ensimmäisen kerran voin sanoa että nautin todella triathlonosuuden juoksusta. Loppukliimaksi olikin sitten suurin ponnistus päivässä. Tiesin/arvelin olevani toinen koko pyörä-juoksuosuudella. Maastohiihtäjä ikäsarjani voittaja Mari Härmälä oli n. 10min päässä juoksussa (edelläni siis), joten häntä en voisi kiinni saada, ajattelin, koska tiesin kuinka kova hän on. Kolmannesta itselläni ei ollut hajuakaan kunnes kolmannella ja viimeisellä juoksuloopilla ikäsarjani kolmanneksi tullut nainen paineli ohi viimeisen kierroksen metsäosuudella. Päätin että pysyn selässä kiinni. Hänen juoksunsa näytti todella vahvalta. Vedettiin muutama vuoroveto - ylämäessä vedin ohi kunnes loivassa alamäkiosuudessa hän paineli ohi. Taistelu oli puolin sun toisin kova. Päätin että en luovu viime vuoden hopeasta helpolla. Päätin jo varhaisessa vaiheessa että metsäpätkän lopussa vedän lopun niin kovaa kuin jaksan, jolloin hän jää taakseni - toivottavasti. Hetki koitti ja lähdin painamaan. Juoksin niin kovaa mitä jaloissa oli voimaa ja sitähän oli. Maalissa jalat oli hapoilla ja miehet jotka juoksivat maaliin tai kolmannelle kierrokselle kolmen rivissä maalisuoralla sai tuntea muutaman iskun kyynärpäissään. Olin maalissa 6 sekuntia ennen kolmosta. Hetken vedin henkeä kunnes kolmonen tuli taputtamaan selkää ja kertoi mikä loppuspurtti. Mahtavan näköistä kuulemma. Siltä se tuntui. Olin onnellinen ja herkistyin huoltojoukkojen edessä muutamaan kyyneleeseen. Viimeksi samanlainen kyynel vierähti IM Luxembourghin 70.3 -kisassa jolloin polvi sattui todella paljon ja tein silti oman puolimatkan ennätykseni. Nämä on niitä parhaimpia hetkiä urheilussa kun pystyt voittamaan itsesi ja näkemään mihin sitä vielä itsestä onkaan. Sanoinkuvaamatonta.

Maalisuoran spurtti

Kokonaisuutena voin taas todeta että kisa meni hyvin. Joroinen toimi loistavana harjoituksena 1,5 viikon päästä kisattavaan IM Maastrichtiin - kolmanteen Ironmaniini.

Pientä herkistelyä maalissa :)

Triathlon on kertakaikkisen hieno laji ja ihmiset sen parissa aivan mahtavia. Onnitteluja kisan jälkeen  ja tsemppauksia kisaa ennen ja kisan aikana on tullut niin paljon, että tunnen ihan mieletöntä kiitollisuutta miten jaksatte elää kanssani tätä upeaa lajia. Olen sanaton.

Maalituuletukset - I made it!

Nyt herkistelyä ja pöljä päivä Hollantiin. Sillä mennään. Tajusin vasta sunnuntaina Joroisten kisan jälkeen että tein 17minuutin aikaparannuksen viime vuoden kisaan nähden. Joroinen 2015 4h 57min 43sek, joka on nyt myös  puolimatkan ennätykseni.  Olosuhteissa ei ollut muuta poikkeamaa viime vuoden Joroisiin nähden kuin viime vuoden kuumuus. Tänä vuonna oli mahtava keli - sieniä (vettä) sai valuttaa päähän ja se auttoi. Muuta ei tarvittu.

Näillä sanoilla jatkan herkistelyä ja loistofiiliksen ylläpitoa meren rannalla. Kiitos kaikille!

Tuuletukset palkintojenjaossa