Jälkipuheiden aika

 

Time for the aftermath HUOM! suomenkielinen teksti alla

That’s it – the Ironman of Kalmar is over and done with, and I feel spectacular about the race. I reached my goal of completing the race in less than 11 hours. It still seems incredible!

The weeks leading up to the race felt long. Two weeks before the D-Day, while doing my bike training, I already wished that the contest had been that day already. Good thing it wasn’t, as it was a bad day. My legs were cramping from all the training and my energy levels weren’t the greatest possible.

I’m not sure what kind of mental preparation I had conducted before the race, but I wasn’t nearly as nervous during the Ironman as I had expected. I had also figured that being nervous would deplete my energy levels, not increase them. Thus I kept my mind under control as much as I could. During the race week I only had a couple of training sessions planned and the travels to Kalmar. The day before the contest I was in pretty a low mood, with aches in my calf and a sore throat. On the morning of the race the calf pain had metamorphosed into hip pain, which I figured would subside during swimming. I slept well the night before the race and woke up with more energy than I had on many earlier mornings. That probably comes as no surprise.

We kicked off the morning with breakfast at 4 a.m., and then transferred to the bike station to install drink bottles on the bicycles. We then went to the beach to put on wetsuits and to do a couple of test strokes in the water.

And after that: BANG BANG!

On the way to Kalmar, in Gamleby

The start to the swimming was truly something. The departing groups had been placed horizontally along a pier, with the first buoy placed 400 meters away. You can guess what happens when 2,000 racers rush to the water simultaneously and the first turn occurs 400 meters later – not good things. There was a true riot going on. A couple of hundred meters into the race I started feeling slightly anxious, but managed to calm myself down soon enough. I was constantly getting slammed on some part of my body and once on my teeth too, though the polite man immediately apologized – of course he was Swedish!

Whenever I managed to pick up my swimming speed, I even enjoyed myself and was happy seeing the sun poking around the sky. The swimming section was by no means easy; we’ve heard that from everyone, even experienced Tri-veterans. At 3.96 km, it was also too long. The route will be changed for next year. The swimming chaos and the near drowning of one person (who on Monday was still at the Intensive Care Unit so not dead as of yet, at least) served as a wake-up call to the organizers, fortunately. Here’s to hoping for a cleaner swim next year.

The hustle and bustle of swimming

From the swimming it was off to the bike saddle: we were expecting to ride against the wind for most of the way. At the Race Brief they told us the wind might reach 10-15 meters per second. It only felt like that once we reached the island of Öland, where the wind blew against us and from the side. At some point my speed dropped down to 24km/hour, but I decided not to fight with the headwind but instead save my strength for the tailwind section. Once there, I even managed to increase my speed to more than 40 km/hour.

The worst part mentally was at the 90th kilometer, when the tailwind gave way to heavy crosswinds. At that point I attempted to remember the power tips given by my friends and that helped me keep going. They don’t call the Ironman a mind game for no reason. The rest of the biking went beyond well and I reached the running station quicker than I had expected.

Biking on up

The running felt really good in the beginning, up until the 20th kilometer. After that started the more cumbersome phase of heading toward the final sprint. But I didn’t let go of coach Merja’s words from Joroinen. Her message was simple: relax. I repeated that in my head from one kilometer to the next to keep my anxiety at bay. And in all its simplicity, it worked!

I believe that doing well in the running section of the Joroinen half challenge and finding that relaxed pace of running was what saw me through the Ironman in Kalmar. My knees and thighs were screaming in pain, but I told them to stay calm. At the 30 kilometer mark was when my stomach started growling for the first time during the race. I got into a portable toilet and enjoyed the brief moment of sitting down for a while, though I could have done so for even longer. But seeing the rest of the contest through was occupying my mind, so up, out and toward the goal I went. Lucky me, the finish line came across quicker than I had expected, even though my running felt and looked cumbersome.

Round 1 of running

Energy burst at the final stretch

Overall the Ironman went really well on my part. In my wildest estimates I had told a few people, that everything would really need to go according to plan for me to finish the race in less than 11 hours. And on Saturday, everything did.

"I'm an Ironman"

It was a brave race on my part, but not to a point of excess – I still took the time to listen to myself. Aside from the running, at the end of each section I thought to myself, “Was this it?” The running part I did pull off with the last bits of my strength.

There are several reasons why I would say the race was a success for me. The most important of those, I would say, was that the amount of rest was adequate. I consciously focused on that during the last month. I didn’t start rushing around, but gave myself time to recover and rest. This is a message I want to extend to other people too, should it be at all possible with everything else you’ve got going on.

All the races of the summer were great practice for the Ironman Saturday, taking my speed and physical condition forward.

The post-race feeling of flow was incredible, even though I was so tired. But the tiredness I felt then was nothing compared to how I would feel the coming week.

On Tuesday when I was supposed to go to work, I couldn’t get out of bed. I was thinking this didn’t feel like regular tiredness and muscle weakness. I measured my temperature, of which there was plenty already at the start of the day. During the day my fever shot up to 39.4 Fahrenheit and I was drowsier than I had ever been before in those temperatures. I slept more hours than I had in however long I can remember. On Wednesday, when my fever was still high, I went to the doctor who ordered some lab tests to be done. The examined this whole woman from head to toe. Luckily they didn’t find anything major wrong with me. I was diagnosed with sudden tonsillitis and a lack of potassium. I got the meds, went home and got a week’s sick leave from work.

Feeling hazy and feverish for a week got me thinking of my own health and its importance, pushing the whole Ironman experience to the backburner. Again my thoughts became clearer on how nothing is more important than taking care of your health, as that enables you to take care of others too. I couldn’t think of much else for a whole week - something different for a change.

I am thankful I survived the Ironman with as little sickness as I did and the post-race flow can continue a while longer, as I haven’t had time to enjoy it much yet.

The best feeling for me comes from making my wishes come true and reaching my goals. Quite a few people took it as a joke when I told them my plans to complete the Ironman, and in less than 11 hours. I decided to not let that get to me, but instead believe in myself.

The fact that I reached my goal is proof enough that visualizing helps make dreams come true. I made a tentative plan for how to reach that dream. Here’s approximately what it looked like:

1) Be your own leader
2) Do things that feel right for you
3) Believe in yourself and your goals

If I hadn’t set these goals and dreams, I don’t think I would have completed the Ironman race in less than 11 hours. Visualizing the outcome gave me direction, strength and above all, confidence. I truly recommend visualization for everyone who has his or her goals set high. It’s worth it!

I want to thank my friends and family for joining me on my first Ironman project! I’ve gotten tons of strength from all of your pep talks and congratulations and from knowing that people are being there for me. Big thanks for that!

I also want to send a big thank you to my coach, Merja, for seeing this project through even if you didn’t expected these kinds of results from me.  It’s amazing to surprise someone in a positive way!

Feeling emotional at the goal post

The most beautiful message that I received before the race came from my dear aunt and I’d like to post it here as a memory: “Good luck for tomorrow’s attempt that among other things requires good physical condition, strength of mind and perseverance. So no worries, as you’ve got all of those, dear Hanna. So go for it. We’re keeping our fingers crossed for you. :)”

This ends my Ironman season. Thank you everyone for traveling along this journey with me!

 Chilling with the best minister of the country

 

Jälkipuheiden aika

Ironman Kalmar on takanapäin ja fiilikset itse kisasta ovat mielettömät. Pääsin tavoitteeseeni ja suoritin kisan alle yhteentoista tuntiin. Se tuntuu edelleen uskomattomalta!

Kisaa edeltävät viikot tuntuivat pitkiltä. Kaksi viikkoa ennen kisaa pyörälenkillä totesin, että voi, kun kisa olisi tänään. Onneksi ei ollut, koska päivä oli huono. Jalat olivat treenauksesta jumissa eikä vireys ollut parasta mahdollista luokkaa.

En tiedä millaista mentaalista harjoitusta olin käynyt pääni kanssa ennen kisaa, mutta Ironman-kisa ei jännittänyt läheskään niin paljon kuin olin aikaisemmin ajatellut. Olin myös ajatellut, ettei jännittäminen tuo ainakaan energiaa kisaan vaan vie sitä. Niinpä pidin mielen hallinnassa siinä määrin kuin pystyin. Kisaviikolle oli enää asetettu muutamia treenejä ja matkustus Kalmariin. Kisaa edeltävänä päivänä herkistelin kyllä toden teolla, pohje oli jumissa ja kurkku hieman kipeä. Kisa-aamuna pohjejumi oli siirtynyt lonkkajumiin, jonka ajattelin lähtevän uinnissa pois. Sain nukuttua kisaa edeltävän yön hyvin ja aamulla olin pirteämpi kuin monena muuna aamuna. Se ei varmasti yllätä.

Aamu ponkaistiin käyntiin klo 4 aamupalalla josta siirryttiin pyörävaihtoalueella laittamaan juomapullot paikoilleen. Sen jälkeen rantaan laittamaan märkäpuku päälle ja tekemään muutama avaava veto meressä.

Ja sen jälkeen BANG BANG!

Matkalla Kalmariin, Gamleby

Uintistartti oli melkoinen. Lähtöryhmät oli asetettu pitkän laiturin leveyssuunnassa, ensimmäinen poiju oli 400m päässä. Jokainen voi arvata, että kun 2000 kisaajaa säntää veteen samaan aikaan ja ensimmäinen käännös on 400m päästä, siitä ei hyvää seuraa. Lähtö oli todellista mellakkaa, parin sadan metrin päästä sain pienen ahdistuksen päälle, mutta sain rauhoitettua itseni melko pian. Koko ajan tuli läpyjä johonkin päin kroppaa, yksi hampaaseen josta yksi kohtelias mies pyysikin anteeksi - ruotsalainen tietenkin!

Kun uinnissa pääsi aina hetkellisesti vauhtiin, jopa nautin siitä ja taivaalla pilkottelevasta auringosta. Helppo ei uinti kuitenkaan ollut, se on kuultu kaikilta, jopa todellisilta Tri-konkareilta. Uinti oli myös kaiken kaikkiaan ylipitkä eli 3.96km. Uintireitti tullaan muuttamaan ensi vuoden kisaan eri reitiksi. Nyt kaaoottinen uintireitti sekä yhden henkilön hukkuminen uintireitillä (maanantaina vielä teholla eli ei ainakaan vielä ollut kuollut) sai kisajärjestäjät heräämään, onneksi. Toivotaan ensi vuodelle siistimpää uintia.

Uinnin mellakkaa

Uinnista pyörän selkään, jossa oli odotettavissa melkoista vastatuulta pitkin matkaa. Uumoilivat Race Briefissä tuulen yltävän 10-15m/s. Siltä se tuntui vasta- ja sivutuuliosuuksilla Öölannin saarella. Pyörävauhti tippui jossain kohtaa jopa 24km/h, mutta päätin, etten rynni tuulta vastaan, vaan säästän voimat myötätuuliosuudelle. Siellä pääsinkin 40km/h ja risat vauhtiin.

Pahin hetki mielelle oli 90km kohdalla, kun myötätuuliosuuden jälkeen alkoi kova sivuttaistuuli. Siinä piti muistaa kavereiden antamat voimavinkit, joista alkoikin matka luistaa paremmin. Ironmania ei sanota turhaan mind gameksi. Loppumatka luisti paremmin kuin hyvin ja juoksuvaihtoon saavuin nopeammin kuin odotin.

Pyörä kulkee

Juoksu tuntui alkuun erittäin hyvältä, jonnekin 20km kohdalle. Sen jälkeen alkoi vaivalloisempi vaihe kohti loppurutistusta. Lopussa en päästänyt valmentaja-Merjan Joroisten sanomaa irti mielestä. Hänen viestinsä oli yksinkertainen: muista rentous. Tahkosin sitä päässäni kilometristä toiseen, jotta ahdistus pysyisi kurissa. Ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä viesti toimi!

Uskon, että Joroisten puolimatkan kisan hyvä juoksuosuus ja juoksurentouden löytäminen oli kaiken aa ja oo Kalmarissa. Polvet ja reidet huusivat hoosiannaa, mutta itse tolkutin niille rentoutta.  30 kilometrin kohdalla vatsa alkoi möyriä kunnolla ensimmäisen kerran kisassa. Menin bajamajaan ja nautiskelin hetken istumisesta, johon olisin hyvin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Loppumatka oli kuitenkin mielessä joten ylös, ulos ja kohti maalia. Maali tuli onneksi eteen nopeammin kuin uskoin, vaikka juoksu oli aika vaivalloista ja myös näytti siltä.

Juoksun 1. kierros

Loppuspurtit maalisuoralla

Kaiken kaikkiaan kisa meni omalta kohdaltani erittäin hyvin. Itse olin hulluimmissa arvioinneissa sanonut muutamille, että kaiken pitää mennä todella nappiin, jos aion pystyä alittamaan 11 tunnin rajapyykin. Ja lauantaina kaikki meni nappiin.

I'm an Ironman

Tein rohkean kisan, mutta en ylirohkeaa – jaksoin kuunnella itseäni. Juoksua lukuun ottamatta jokaisen lajin lopussa hämmästelin, oliko tämä tässä. Juoksu kyllä tehtiin viimeisiä vieden.

Omalta kohdaltani voisin arvioida kisan menneen monestakin syystä hyvin. Kaikkein tärkeimmäksi kuitenkin nostaisin levon määrän. Siihen keskityin tietoisesti viimeisen kuukauden ajan. En lähtenyt hötkyilemään vaan annoin itselleni aikaa palautua ja levätä. Tätä korostan myös muille jos se vain on suinkin mahdollista muun elämän kannalta.

Kesän kaikki kisat olivat myös harjoituksia tätä lauantaita varten, ne veivät vauhtia ja ennen kaikkea kuntoa eteenpäin.

Kisan jälkeen illalla flow-tila oli uskomaton, vaikka väsymys oli kova. Väsymys ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, mitä seuraavalla viikolla oli luvassa.

Tiistaiaamuna kun piti nousta töihin, en päässyt sängystä ylös ja ajattelin, ettei tämä ole nyt ihan normaalia väsymystä ja lihassärkyä. Mittasin kuumeen ja sitä oli heti aamusta ihan riittämiin, päivän mittaan kuume nousi 39.4 ja olin tokkuraisempi kuin koskaan ennen tuollaisessa kuumeessa. Nukuin enemmän kuin miesmuistiin. Keskiviikkona, kun kuume vain pysyi korkealla, menin lääkäriin joka määräsi minut sairaalaan lisätutkimuksiin. Koko nainen tutkittiin päästä varpaisiin. Mitään suurempaa ei onneksi löytynyt, diagnosoivat äkilliseksi nielutulehdukseksi ja kaliumin puutostilaksi. Lääkkeet, kotiin ja viikon sairasloma.

Viikon sumussa ja kuumeessa olo vei omat ajatukset terveyteen ja sen tärkeyteen ja koko Ironman on painunut taka-alalle. Jälleen kirkastui se, että mikään ei ole tärkeämpää kuin omasta terveydestä huolehtiminen, silloin voit huolehtia myös muista. Viikon ajan ei paljon muita asioita pystynyt miettimään. Kerran näinkin.

Olen kiitollinen, että selvisin näin pienillä jälkitaudeilla ja kisan jälkeinen flow voi vielä hetken kestää, sillä siitä ei vielä kovin paljoa ole ehtinyt nauttia.

Parhaimman tunteen antaa se, että oma toive toteutui ja omat tavoitteet täyttyivät. Moni otti vähän vitsinä, kun kerroin, että oma tavoitteeni on Ironman ja alle 11 tuntiin. Päätin, että en ota vähättelyä niin vakavasti, vaan uskon siihen, mihin olin tähtäämässä.

Se, että onnistuin unelman tavoittelussa, oli osoitus siitä, miten visualisointi on unelmia todeksi luova voima. Tein suuntaa-antavan suunnitelman siitä, miten saavuttaisin tuon yhden unelman. Tässä se pääpiirteissään.

1) Olet itsesi johtaja.
2) Voit tehdä itsesi kanssa, niitä asioita, mitkä tuntuvat sinusta parhaimmilta.
3) Voit luottaa itseesi ja toiveeseesi.

Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta ja toivetta, en usko, että olisin suoriutunut Ironmanista alle yhteentoista tuntiin. Visualisointi antoi suuntaa, voimaa ja ennen kaikkea itseluottamusta. Suosittelen visualisoinnin avaamista kaikille kenellä on toiveita suuremman asian tavoittelussa. Se kannattaa!

Haluan kiittää kaikkia ystäviä ja perhettä mukanaolosta ensimmäisessä Ironman-projektissani! Kannustukset, onnittelut ja mukana eläminen ovat antaneet valtavasti voimaa. Kiitos siitä!

Valmentaja-Merjalle iso kiitos tämän projektin läpiviennistä, vaikka et ihan tainnut tuollaista tulosta odottaa. Hienoa, kun voi joskus yllättää positiivisesti!

Herkistelyä maalissa...

Kaunein viesti, jonka sain ennen kisaa, oli rakkaalta tädiltäni ja haluan laittaa sen myös tänne muistoksi. :
”Tsemppiä huomiseen koitokseen, missä tarvitaan mm. hyvää kuntoa, mielenlujuutta ja periksiantamattomuutta. Eli ei mitään hätää, sillä ne kaikki sinulla rakas Hanna on. Ei muuta kuin menoksi. Täällä pidetään kaikki mahdolliset peukut pystyssä :)”

Tähän päätän tämän Ironman-kauden! Kiitos kaikille mukana kulkeneille!

Fiilistelyä maan parhaimman ministerin kanssa 

Hyvä päivä Joroisten SM-karkeloissa

A good day in the Joroinen Finnish Championships (HUOM! suomenkielinen teksti alla)

The summer’s second half distance triathlon, the Finnish Championships race of Joroinen, is behind me now. I’ve got one more month of training ahead of me until D-Day - the Ironman in Kalmar! There’s lots of anticipation in the air and I’m now done with all the last minute gear shopping.

The race in Joroinen was a success and gave me extra motivation for the final weeks of training. The contest went pretty much how I had hoped it would go. I had figured that if all went well, I would end up with the results that I now got. Luckily everything went according to plan!

The weather forecast for the race day varied a whole lot depending on which weather service you looked at. Finally the weather ended up being very good, with the temperature hovering at slightly less than 20 Celcius and the sun peeking through the clouds at times. It was slightly windy, which made the running and swimming a bit more challenging.

Lake Valvatus was choppy and many first-timers had to resort to using breaststrokes and thus were wondering if this was it for their race day. My swimming was relatively painless. Luckily the waves didn’t bother me as I have tackled even bigger ones. On the other hand it seemed like the swimming went on forever.

After swimming we hopped on bicycles. It felt great to be biking. My chains fell off once, but everything else went according to my expectations. Sometimes I even felt like I could go faster, but I saved my strength for running, as my coach had advised.

I was off to a good start with the running and I kept up the solid speed until the end. I was particularly happy with how steady-paced my running was.

Finally I ended up with the following times: swimming 42 minutes, biking 2:42 and running 1:47. Total time: 5:19. This earned me a bronze medal in the women’s 30-34 series, which makes me very happy!

The Joroinen race was organized well this year and the event surely gave many first timers a nice feeling about triathlon and a good look into a real sporting event. I was especially moved by the support we got during the running from the Joroinen elderly care home: grannies and grandpas were cheering the racers on, some bound to wheelchairs, others not.

However, the Finnish triathlon results service could be improved upon by following the lead of orienteering, for example. Now the results are lagging behind and the servers are clogged up, as everyone wants to follow the race. I would like to see this changed by next year so that the racers and the followers who couldn’t be there would know what’s going on in the race. Developing the system in this direction shouldn’t be all that hard – after all, it has already been done in orienteering and it works flawlessly there. I actually heard that the folks at Joroinen were planning on using the same GPS following system on the racers as they do in orienteering, but they couldn’t get it to work this year. Hopefully next year!

The Joroinen race gave me what I expected – more faith as I move toward the Ironman race on August 17. Here’s to hoping that I’ll get a similarly successful day then as I did this Saturday. It’s great to continue from here onward to the final training that includes both short and long practice sessions.

Thank you to the amazing co-racers in Joroinen, and to all the cheerers and congratulators! A special thanks to my coach Merja, who has squeezed all of this out of me.

My vacation is over, but luckily summer continues. Onward to Kalmar!

Hyvä päivä Joroisten SM-karkeloissa

Kesän toinen puolimatkan triathlonkisa,  Joroisten SM, on takanapäin. Edessä on n. kuukausi valmistautumista ja sitten on h-hetki, Ironman Kalmarissa!  Tunnelma on odottava ja viime hetken hankinnat on shoppailtu.

Joroisten kisa oli onnistunut ja antoi lisämotivaatiota viimeisille treeniviikoille. Kisa meni melko toiveideni mukaan. Olin ajatellut, että mikäli osuisi hyvä päivä kohdalle, saisin suurin piirtein sellaiset tulokset, mitä nyt saavutin. Ja onneksi nyt osui se hyvä päivä! 

Kisapäivän sääennusteet vaihtuivat tiuhaan eri sääpalvelimilla. Sää oli kuitenkin loppujen lopuksi hyvä, lämpöä jonkin verran alle 20 astetta ja aurinko pilkahteli. Tuulta oli jonkin verran, mikä toi kaikille haastetta uintiin ja pyörään.

Valvatus-järvi oli aallokkoinen ja moni ensikertalainen oli joutunut uimaan rintaa sekä miettien, oliko kisa tässä. Minulla uinti sujui suhteellisen kivuttomasti, aallokko ei haitannut, sillä onneksi on kertynyt kokemusta isommistakin aalloista. Toisaalta uinti tuntui kyllä todella pitkältä.

Uinnista hypättiin pyörän selkään ja pyöräily maistui hyvältä. Ketjut irtosivat kerran, mutta muuten osuus sujui odotusten mukaan. Välillä jopa tuntui, että kovempaakin olisi voinut mennä, mutta säästin valmentajan ohjeen mukaan voimia juoksuun.

Juoksu lähti heti alussa hyvään vauhtiin ja jatkui suurin piirtein samaa vauhtia loppuun asti. Erityisen tyytyväinen olen juoksun tasaisuuteen.

Ajat olivat lopulta seuraavat: uinti 42min, pyörä 2:42, juoksu 1:47 + vaihdot. Kokonaisaika 5:19. Sillä irtosi naisten 30-34-vuotiaiden SM-pronssi, josta olen erittäin iloinen!

Joroisten kisa oli tänä vuonna hyvin järjestetty ja tapahtuma antoi varmasti monelle ensikertalaiselle hyvän fiiliksen ja tuntuman todelliseen urheilujuhlaan. Erityisesti itseäni liikutti juoksulenkin varrella Joroisten palvelutalon väen kannustukset: mummot ja vaarit tsemppasivat kisaajia, joku pyörätuolista käsin, joku ilman.

Triathlonin suomalaisessa tulospalvelussa voitaisiin kuitenkin ottaa vielä oppia esimerkiksi suunnistuksen ratkaisuista. Tulokset tulevat melko lailla reaaliajasta jäljessä ja palvelimet tukkeutuvat, kun kaikki haluaisivat seurata kisaa. Tätä ensi vuoteen paremmaksi niin ne kisaajat ja seuraajat, jotka eivät pääse paikan päälle, voisivat paremmin pysyä kisan tapahtumissa mukana. Järjestelmä ei varmasti liikaa vaatisi kehitystä, sillä suunnistuksen puolella se on mennyt roiman askeleen eteenpäin ja toimii jo moitteetta. Kuulinkin, että Joroisilla olisi ollut tarkoituksena käyttää samaa GPS-seurantaa kisaajilla kuin suunnistuksessa, mutta tänä vuonna sitä ei vielä saatu toimintaan. Toivottavasti ensi vuonna!

Joroisten kisa antoi sen mitä odotin - luottavaisen mielen elokuun 17. päivä kisattavaan Ironmaniin. Toivottavasti silloin osuisi samanlainen onnistunut päivä itselle kuin lauantaina. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin viimeisiin treeneihin, jotka pitävät sisällään niin kevyitä kuin kestoltaan pidempiä harjoituksia.

Kiitos Joroisten upeat kanssakisaajat, kannustajat ja onnittelijat! Erityiskiitos valmentajalleni Merjalle, joka on saanut minusta irti tämän kaiken!

Loma loppui - onneksi kesää on vielä jäljellä. Kalmaria kohti!

KMD Challenge Århus

HUOM! suomenkielinen teksti alla

KMD Challenge Århus, the half challenge triathlon, is now behind me. Looking back, the race was hardly a piece of cake.

The sea was pretty rough in the morning and the water temperature hovered at around +16 Celcius. A neoprene cap could have been a good thing to wear, but as a first timer I hadn’t bought one and decided to forgo it. About 400 swimmers took off simultaneously with me. Every swimmer was about five minutes behind their usual schedule. I ended up swimming for 10 minutes longer than normally.

Swimming in the right direction wasn’t easy, at least not for me. The whole group that I swam with was a bit off track. At some point I noticed that the waves had taken the group far from the straight line heading to the next buoy.

After the swimming, we had to climb up high and steep stairs to the bicycle station. There were supposedly 86 stairs. Running up would have been a good way to get some serious lactic acid action going in your legs – I don’t think anyone did so though. ;)

The biking started off with us going downhill, followed by uphill after uphill. This was the most technical track I’ve ever biked on. I had to keep pushing the brakes and there were several turns on the road. Because of its technical difficulty, this also wasn’t the safest race. The contestants came across each other on the narrow road and the turns were steep. At best we would turn 180 degrees in the opposite direction, occasionally ending up on the sandy edge of the road.

The only upsetting thing about my own bicycle was the seat dropping downward. Before traveling to the race my bike saddle was really tightly screwed on – so much so that I needed the help of a few triathlon veterans to get it off in order to pack it into the bike’s side bag - thank you, Petteri and Jani! Yet during the race the seat inched down a couple of centimeters and I had to constantly be searching for the right position.

During the running section my speed was the same as earlier. I was trucking ahead, not fast, but steadily moving along. I tried to mimic the Danes, who were not just tough bikers but also hardcore runners. For a while I even thought I was doing really well. But my time turned out to be the same as usual. So apparently my little speed increase didn’t amount to much.

As a race, I would say Challenge Århus ranks as a demanding one, especially in terms of the biking section. The organizers wanted to change last year’s bike route to be more challenging and technical. They were also very proud of their demanding track. Let it be known that when I looked at the racers along the track, the Danes were particularly tough. On the streets you could pretty much only see bikers and runners among the sports enthusiasts.

I ranked 11th in the women’s 30-34 race. My swimming time was 47:28, biking 2:58:6 and running 1:51:34. My total time was 5:45:51. Of all women, I was ranked 36th. In general all contestants ended up with times that were at least 15 minutes slower than usually, which should tell you something about the challenge level of the race.

Next year Challenge Århus will be run by the Ironman organization. Let’s see if the bicycle track remains the same. Personally I’m wishing for the organizers to make it a bit safer.

Recovering from the Århus race wasn’t that easy. A three-day work trip to Copenhagen wasn’t an optimal way to recover and that was evident during the Kisko sprint race the following Saturday. There my swimming and biking were decent, but my legs totally froze during the running and came near to cramping again. Five days wasn’t enough to recover from the half challenge, but I had already decided to participate in the Kisko race earlier, so I went for it anyway.

After a tough week of races it was beyond sublime to start my summer vacation. Now I’ve been taking it easy for a few days and can start practicing again, this time for the Joroinen half challenge.

Have an enjoyable summer, everyone! Let’s make the most of it. And best of luck to Markos and Tipi for this weekend’s Ironman Race in Frankfurt!

KMD Challenge Århus

KMD Challenge Århus eli puolimatkan triahtlonkisa on takana. Kisafiilistelynä voin todeta, ettei  ollut ihan helpoin kisa.

Aamulla merenkäynti oli aika kova ja veden lämpötila +16 astetta. Neopreenilakki olisi saattanut olla poikaa, mutta ensikertalaisena en ollut sitä hankkinut, ja päätin jättää sen pois. Uintiin starttasi kanssani samaan aikaan 400 uimaria. Jokaisella kisaajalla uintiajat olivat noin viisi minuuttia huonommat kuin vastaavissa kisoissa aiemmin. Itselläni aikaa kului lähes kymmenen minuuttia tavallista enemmän.

Uintiosuudella suunnistaminen ei ollut ainakaan omalla kohdallani helppoa. Ryhmässä, jossa uin, oli suunta hieman hakusessa. Jossakin vaiheessa huomasin, että aallot olivat vieneet porukan kauas suorimmasta linjasta kohti seuraavaa poijua.

Uinnista oli korkeiden ja jyrkkien rappusten kipuaminen ylös pyörävaihtoon, rappusia taisi olla kuuleman mukaan 86. Siinä sai jalat hapoille jos ne rynni ylös juosten – kukaan ei tainnut kuitenkaan juosta ;).

Uinnista pyörävaihtoon - Stairway To Heaven

Pyöräilyssä lähdettiin alkuun alamäkeä josta seurasikin nopeasti ylämäkeä ylämäen perään. Pyöräreitti oli teknisin reitti mitä olen ajanut. Jarrua painoin enemmän kuin koskaan ja käännöksiä oli yksi toisensa perässä. Teknisyytensä myötä kisa ei ollut myöskään turvallisimmasta päästä. Kilpailijat ajoivat vastaan kapealla tiellä ja kaarrokset olivat ahtaita. Parhaimmillaan käännyttiin 180 astetta toiseen suuntaan ja välillä mentiin käännöksissä hiekan puolella tien syrjään.

Ainoa omaan pyörääni liittyvä harmittava seikka oli pyörän satulan tippuminen alaspäin. Pyörän satula oli ennen kisaan menoa todella tiukasti kiinni ja tarvitsin triathlonkonkareiden apua purkaessani sen pyörälaukkuun. Satula saatiin kuin saatiinkin pois – kiitos Petteri ja Jari! Pyöräilyosuudessa näin ollen sain olla lähes koko matkan hakemassa oikeaa asentoa,  kun satula oli tippunut lähes muutaman sentin alaspäin.

Pyörämatkan eväät

Juoksuun päästessä vauhti oli samanlainen kuin aiemmin. Juoksu kulki, ei kovaa, mutta kulki. Koetin ottaa mallia tanskalaisilta, sillä he olivat paitsi kovia pyöräilijöitä, myös kovia juoksijoita. Hetken jo kuvittelin, että nyt kulkee. Ajassa en oikein huomannut muutosta. Ilmeisesti muutos oli siis harvinaisen pieni.

Kisana voisin luokitella Challenge Århusin vaativaksi, varsinkin pyöräosuudella. Järjestäjät olivat halunneet muuttaa viime vuoden pyöräreitin vaativammaksi ja teknisemmäksi. He olivat myös erittäin ylpeitä vaativasta radastaan. Todettakoon, että kun pyöräreitin varrella katsoi muita kisailijoita, kovia olivat varsinkin tanskalaiset. Eipä kaduilla muita sporttailijoita oikein nähnytkään kuin pyöräilijöitä ja juoksijoita.

Kisasijoitukseni naiset 30-34 –sarjassa oli 11. Uintiaika 47:28, pyörä 2:58:46 ja juoksu 1:51:34. Kokonaisaika 5:45:51. Kokonaissijoitus naisissa oli 36. Yleisesti kaikilla kisailijoilla oli vähintään 15 minuuttia normaalia hitaammat ajat, joten siitäkin voi päätellä kisan haastavuuden.

Ensi vuonna Århusin kisa onkin Ironman -organisaation kisa. Katsotaan, pysyykö pyöräreitti samana. Itse toivoisin, että järjestäjät tekisivät reitistä hieman turvallisemman.

Tanskan kisan jälkeen palautuminen meni niin ja näin. Kolmen päivän työmatka Kööpenhaminassa ei ollut parasta mahdollista palautumista ja sen kyllä huomasi lauantaina Kiskon sprinttimatkalla. Siellä uinti ja pyöräosuudet menivät kohtuullisen hyvin, mutta juoksussa jalat hyytyivät täysin ja krampit olivat taas lähellä. Viiden päivän palautuminen puolimatkasta ei ollut riittävä, mutta päätös osallistua kisaan oli varma, joten päätin yrittää.

Kovan kisaviikon jälkeen kesälomalle pääsy olikin nautintojen nautinto. Nyt on muutama päivä palauduttu ja treenit voivat jatkua kohti Joroisten puolimatkaa.

Nautinnollista kesää – otetaan siitä kaikki irti! Ja Markokselle ja Tipille taas hurjasti onnea tulevan viikonlopun Ironman -kisaan Frankfurtiin!


Näkymät hotellin parvekkeelta :) 



Nuorena on vitsa väännettävä

Gotta get 'em young!

That's the way we do it in my family, at least when it comes to orienteering. Way to go, Tuuli and Ollipekka!

Nuorena on vitsa väännettävä

Ainakin meidän perheessä suunnistuksen osalta :)
Hyvä Tuuli ja Ollipekka!

http://www.katsomo.fi/?progId=200896

Lepoa, kramppeja ja ilmaista botoxia

Rest, cramps and free botox (HUOM! suomenkielinen teksti alla)

A while back I read an article describing the changes that take place in your body during the Ironman challenge. I was amazed to learn that during the race your body temperature rises to the same level as when you have fever.

During the Vantaa Triathlon on Sunday, June 2, I understood that the article wasn’t totally wrong.

That Sunday the temperature outside was at least 25 degrees, and I had signed up for the Olympic distance: 1.5 km of swimming, 40 km of biking and 10 km of running. During the running my body temperature was definitely high up there. The article mentioned that tough swimmers’ body temperatures rise to 40 degrees. I’d say mine hovered around 38 degrees since I’m not a hardcore swimmer.

The article also said your heart rate returns to normal three weeks after the Ironman Race – for most people. Let’s see what happens in August. On Sunday I definitely noticed how I couldn’t fall asleep at night, my body felt feverish and my heart was racing. And this was the Olympic Distance, not the Ironman.

The Vantaa Triathlon was this summer’s first triathlon race. I completed the Olympic distance pretty okay. The swimming went as it’s been going recently – not spectacularly, but I’m moving forward. The biking went well. During the running I felt somewhat tired. The track winded through a demanding, hilly terrain around Kuusijärvi and we did 3 x 3.3km along the same route. It was tough, both physically and mentally.

During the final running sprint is when my legs started cramping, and I let two women run past me. They ended up 2nd and 3rd place in the race. My own ranking was the annoying 4th spot. But here’s to moving on up next time - in the Half Challenge in Århus, Denmark.

Last Sunday it was time for another Big Training Day, devised by my coach Merja. It went pretty well, although my legs didn’t feel all that energetic during the biking. The running was smooth – it appears the worse running lock was bypassed in Vantaa.

Let me mention one more thing about the Vantaa Triathlon’s swimming section. The women all started the same time – about 55 racers. The first couple of hundred meters went fine, until other swimmers started racing over me and during the mayhem someone ended up kicking me in the tooth and lip. It took a brief second to pull myself back together and to check that the tooth was still intact after taking the big hit. After this I figured I had to get the show back on the road and to get hit less in the future. And I didn’t get hit anymore. As a memory of this encounter I ended up with a blue and swollen lip – it’s kind of like starting the week off with free Botox…

Below you’ll find a photo taken during the resting week in London, and a racing photo from Vantaa.

A big shout-out to Johanna Lind who is competing in the Fitness Europe race in Rome and to Tipi & Markos taking part in the IM 70.3 in Berlin. Remember – the tough ones always do great!

Lepoa, kramppeja ja ilmaista botoxia

Luin taannoin artikkelin niistä kropassa tapahtuvista muutoksista, joita tapahtuu Ironman-suorituksen aikana. Hämmästelin, kun artikkelissa kerrottiin kropan lämmön nousevan suorituksen aikana kuumelukemiin.

Sunnuntaina 2.6. totesin Vantaa Triathlon-kisassa, ettei artikkeli ollut vallan väärässä. 

Sunnuntain ulkolämpötila oli vähintään 25 astetta ja matkani triathlonin Olympiamatka: uintia 1,5km, pyörää 40km ja juoksua 10km. Juostessa kehon lämpötila oli taatusti korkealla. Artikkelissa mainittiin kovilla uimareilla kehon lämmön nousevan jopa 40 asteeseen. Tuntuu aika hurjalta reaktiolta. Itse veikkaisin oman ruumiinlämpöni olleen 38 astetta, kun en ole mikään kova räpiköijä. 

Artikkeli kertoi myös pulssin palautuvan normaaliksi kolmen viikon jälkeen Ironman-kisasta -  suurimmalla osalla kisailijoista. Katsotaan, miten käy elokuussa. Sunnuntaina sain todeta, ettei uni tullut illalla, kroppa tuntui olevan kuin kuumeen kourissa ja syke oli korkealla. Ja tämä oli olympiamatka, ei Ironman. 

Vantaa Triathlon oli tämän kesän ensimmäinen triathlonin kisastartti. Olympiamatka taittui melko leppoisissa merkeissä. Uinti kulki siten miten se itsellä tällä hetkellä kulkee, ei hyvin mutta eteenpäin mennään. Pyöräilyosuus meni kivasti. Juoksu taas kulki aika väsyneissä tunnelmissa. Juoksureitti oli vaativa, mäkinen maasto Kuusijärven ympärillä, 3 x 3,3km sama reitti. Kyllä se koville otti, sekä henkisesti että fyysisesti.  

Viimeisellä juoksukierroksella alkoivat jalkojen krampit ja päästin kuin päästinkin kaksi daamia ohi. He sijoittuivatkin kisassa 2. ja 3. sijoille. Itse jäin niinkin ärsyttävälle pallille kuin 4. sija. Tästä ylöspäin kohti juhannuksen Half Challenge Århusia, Tanskassa! 

Viime sunnuntaina oli vuorossa valmentaja-Merjan laatima Big Training Day. Matka taittui melko mukavasti, tosin jalat eivät pyöräilyssä olleet parhaassa mahdollisessa vireessä. Juoksu kuitenkin sujui mukavasti – ilmeisesti pahin juoksulukko ohitettiin Vantaalla. 

Vantaa triathlonista mainittakoon vielä uinnin osalta eräs juttu. Naiset lähtivät matkaan samaan aikaan - yhteensä noin 55 kisaajaa. Alun parisataa metriä sujui hyvin, kunnes muut uimarit alkoivat tulla päälle ja alle ja lopulta sähläysten jälkeen sain jalasta hampaaseen ja huuleen. Sadasosahetken keräsin itseäni ja testasin, että hammas on paikallaan, sillä täräys oli melko kova. Sen jälkeen totesin, ettei auta muuta kuin koettaa rykäistä ohi ja saada vähemmän tällejä jatkossa. Enempää tällejä ei tullutkaan. Tästä yhdestä tuli muistona sininen ja turvonnut huuli - botoksit tuli viikon alkuun vähän kuin ilmaiseksi… 

Tässä vielä parin viikon takaisten lepoviikkojen antia Lontoosta & kisakuva Vantaalta.

Hurjasti tsemppiä Johanna Lindille viikonlopun Fitness Europe-kisaan Roomaan ja Tipille & Markokselle IM 70.3 Berliiniin. Muistakaa - kovat pärjää aina!

Maailman kovin mies

  

Vantaa triathlon 2.6.

Believe, believe, believe

HUOM! suomenkielinen teksti alla.

These past few weeks since my last posting have been pretty different.

Helsinki City Run, Finland’s biggest running race, is now over and done with. Despite the mishaps on the way, I made it until the end and even did so in decent time.

Arriving at the starting line was pretty hectic, this time for reasons beyond my control. I had to do the pre-race stretching while running in from the photo shoot. While I was on my way, I saw the main group, team No. 1, zooming past my eyes.

Yet I ended up getting a good place in the front row of the second team. That was the best starting spot in a long time! I had time to exchange a few words with the main sponsor of the Kisko Triathlon from a couple of years ago. We wished each other good luck – and bam!

A couple of kilometers into the race, my stomach started growling. The sound was strange enough to get me pondering what might come out of this race. This went on for the rest of the competition. At 10 km, it was time to use the bush toilet. Getting back into the speed of things took a while after that.

When I finally got into a decent running rhythm, my stomach started cramping big time. Up until the finishing line I was suspicious of what might lie ahead, but nothing worse happened that time around. I’d say the pain felt similar to having an appendix burst, though I haven’t experienced that myself.

I pushed myself to finish the race and it was only after that when the stomach issues really picked up. I was in pure agony all night. Saturday night at 10 p.m. was when I was able to finally eat food that actually stayed in my system. That was a happy moment, I’d say.

On Sunday I still had heavy cramps and I thought about going to the doctor’s. But in the end I decided not to. So now I’m just paying extra attention to my stomach issues and might go for a check-up if the cramps continue – since those two days were not the only ones spent in pain.

After the Helsinki City Run, it was time to gear up for the 10 km tempo run of the Helsinki Triathlon. It went well and I was happy with my time, considering the circumstances.

The grand finale of my week came in the form of the Big Training Day, as had been devised by my coach. I hopped into the swimming pool at 7.45 a.m., and swam for about an hour. After a short refueling break I continued the workout by riding the bike for about four hours - the first two in good company and the last two alone. Then I watched the IM 70.3 race of Mallorca on internet, and spotted many familiar faces. When the race finished, I left for an hour’s jog with my nephew Ollipekka.

Being the hardcore runner that he is, I had already requested that morning that we take it easy today. But I managed to run the 10 km distance with a good heart rate and with no problems. The jog concluded the first Big Training Day - designed to prepare me for the Ironman in Kalmar.

I felt very good after the day’s training: I wasn’t tired nor had muscle aches. After all the sickness of the spring, I was beyond happy. Looks like the training is working.

Last week was fully dedicated to recovering, as is this coming week. Business trips and personal travel have taken their toll, hence the two rejuvenating and inspiring weeks.

It’s been funny to notice how people are so emotional and opinionated regarding the Ironman race. During my recent three-day business trip I heard more pep talks and tips than I can remember.

The best advice may have come from the General Manager of PUMA Nordic: Stop drinking beer. This was probably a solid tip, coming from a Dane to a Finn who is preparing to undertake the Ironman in August.

With this in mind, it’s great to continue onward and upwards. Cheers to sports!

Below you’ll see scenery that brings total peace of mind. :)

Believe, believe, believe

Takana on pari hieman toisenlaista viikkoa viimeisen postauksen jälkeen.

Suurin suomalainen juoksutapahtuma Helsinki City Run on takana. Kaikista kommelluksista huolimatta selvisin maaliin ja sain ihan kohtuuhyvän ajankin.

Lähtöviivalle pääsin hieman hektisissä merkeissä, tällä kertaa itsestä riippumattomista syistä. Alkuverra tuli tehtyä valokuvauspaikalta juosten, josta ehdin nähdä pääryhmän eli 1.ryhmän juuri vilistävän silmieni edestä.

Icehearts juoksuporukka, HCR 2013

Siitä saikin hyvä asetelman toisen lähtöryhmän eturiviin. Se oli paras starttipaikka pitkään aikaan! Muutama sana ehdittiin vaihtaa Kisko Triathlonin parin vuoden takaisen pääsponsorin kanssa. Toivotettiin onnet matkaan ja pum.

Muutamien kilsojen päästä vatsa alkoi möyriä ja ääni oli sen verran omalaatuista, että mietin hetken, mitä tästä kisasta oikein tulee. Matka jatkui samoilla eväillä lopun matkaa. 10km kohdilla oli aika käydä luonnonvessassa ja sen jälkeen juoksurytmiin pääseminen vei aikansa.

Kun lopulta löysin jonkinlaisen rytmin alkoi vatsa krampata todenteolla. Maaliin asti mietin, mitä vielä on edessä, mutta onneksi pahempaa ei sillä erää seurannut. Vertasin kipua mahdolliseen umpisuolen puhkeamiskipuun, vaikka omakohtaista kokemusta umpisuolen puhkeamisesta ei olekaan.

Runnoin maaliin ja sen jälkeen vasta vatsa alkoi vaivata. Ilta oli suoraan sanottuna tuskainen. Ensimmäiset palauttavat ruoat pysyivät sisällä lauantaina klo 22. Onnen hetki, voisin sanoa.

Sunnuntaina oli vielä kovia kramppeja ja mietin lääkärille menoa. En kuitenkaan mennyt. Nyt on vuorossa vatsavaivojen seuranta ja mahdollinen tutkimus jos vaivat edelleen jatkuvat. Ne eivät nimittäin loppuneet näihin kahteen päivään.

HCR:n jälkeen tiistaina oli vuorossa HelTrin 10km tempokisa. Se meni oloon nähden hyvin ja sain olla tyytyväinen omaan aikaani.

Viikon kruunasi lauantaina toteutettu couchin laatima Big Training Day. Altaaseen hypättiin 7:45, uida ehdin reilu tunnin. Välitankkauksen jälkeen jatkoin reilu 4h pyörän selässä, ensimmäiset 2h hyvässä pyöräseurassa ja reilu 2h yksin. Pyörän jälkeen seurasin Mallorcan IM 70.3 kisaa, missä oli monta tuttua kisaamassa. Kisan tultua päätökseen lähdin tunnin juoksulenkille veljenpoikani Ollipekan vanaveteen.
Kova juoksija kun on, ehdin aamusta infota että mennään suht hiljaa tämä lenkki. Hienosti meni reippaat 10km hyvällä sykkeellä. Näin oli päätöksessä ensimmäinen Ironman Kalmariin valmistava Big Training Day.

Päivän jälkeen olo oli erittäin hyvä, ei suurempaa väsymystä eikä lihaskipuja. Olin enemmän kuin tyytyväinen kevään sairasteluiden jälkeen. Treenit ovat tainneet tehdä tehtävänsä.

Viime viikolla palauduttiin täydellisesti, samoin alkava tuleva viikko. Työ- ja lomareissut vievät veronsa, joten nyt on vuorossa pari palauttavaa ja mieltä piristävää viikkoa.

On hauska huomata, miten Ironman saa kaikissa pientä tunnelatausta ja fiilistä aikaan. Sain niin paljon tsemppiä ja neuvoja kolmen päivän työreissun aikana etten muista milloin viimeksi.

Paras neuvo taisi olla PUMA Nordicin GM:n neuvo - Stop drinking beer. Ehkä tämä oli hyvä neuvo tanskalaiselta suomalaiselle, joka yrittää päästä Ironmanin läpi elokuussa.

Näillä eväillä on hyvä jatkaa! Skål urheilulle!

Alla olevassa maisemassa mieli lepäsi :)


Sillen & Makrillen, Helsingborg



Köh ja tuuh

Huffing and puffing (HUOM! suomenkielinen teksti alla)

This spring has gone by with me being sick on and off. I’ve had the flu three times and an ear infection caused by excessive swimming.

Usually the flu has hit me during the off-weeks of training, when I have given my body a break. During the last bout of flu I even came close to calling it quits and postponing the Ironman challenge until the following summer. Luckily that was only a passing thought and I soon got over it.

What made me feel the most emotional was the fact that in my previous blog post I had just written about how I was in the best shape of my life. Of course when you get sick, your fitness level decreases. Being hit with three flus within 2-3 months, right after training for just a couple of weeks, I pretty much know where I stand now. My fitness level is not what it was.

But now is the time to feel reinvigorated and to enjoy having a healthy body. Let’s hope that there are no more colds heading my way. And let me tell you - I’ve never been sick as often as I have this year. I guess that means that while my fitness level is increasing, I’m more likely to catch diseases.

Of course having a hectic life and being exposed to stress also plays a part in getting sick a lot. The best way to recover is to rest, an idea I have embraced more lately.

In April I missed out on attending the Länsiväyläjuoksu running event in Espoo because of being ill.  This coming weekend I’m slated to take part in the giant Helsinki City Run for the first time in my life. I’ll be part of the Icehearts team, which is also the PUMA team. My co-runners include Janne Virtanen, Aki Riihilahti and Jaakko Saariluoma. Alexander Stubb is the official guardian of our group.

My goal is to do a steady performance while listening to myself, hopefully ending up with the best half-marathon time of my life. Who knows what will happen. I’ll be really surprised if I can improve on my record time from last fall, after all this sickness. Let’s see. Either way, I’ll get to enjoy a Finnish sporting event and the country’s biggest running race.

Icehearts was developed to prevent social exclusion and to promote wellbeing. It’s a team sports model that benefits children and complements efforts of social programs and schools. Icehearts gives kids’ free time some structure, promotes social skills and gives them a feeling of adult presence throughout their adolescent years. Its philosophy supports the growth of children into self-confident and considerate team members. Every child is given an equal opportunity to flourish. This is very admirable. I highly respect the work of Icehearts and as you know, such action models are much needed in Finland.

The summer’s only half distance triathlon is now booked into my calendar. The race takes place during a time that is very traditional for Finns – midsummer. That’s when we’ll travel to Denmark’s Århus Challenge –contest to see how the Danes do it.

Last year we attended the same race in Barcelona and everything went fine for me, even though my bicycle had a flat tire when I transferred from swimming to cycling. Luckily the guys at the Spanish aid station were quick in their moves and changed the tire within a couple of minutes. I heard “Vamos!” much faster than I had expected.

Good luck to everyone taking part in the Helsinki City Run. Weather should be great and so should the roadside cheering. Hooray – we know how to do it in Finland too!

Köh ja tuuh

Kevät on mennyt enemmän tai vähemmän sairastellessa. Kolme flunssaa ja välikorvantulehdus liiallisesta uimisesta ovat tämän kevään sairastelusaldot.

Yleensä flunssa on iskenyt lepoviikolla, jolloin on lupa hengähtää. Viimeisen flunssan kourissa meinasin jo lyödä hanskat tiskiin ja sanoa, että katsotaan ensi kesänä uudestaan Iroman-haastetta. Se jäi onneksi vain väliaikaiseksi ajatukseksi, josta pääsin yli.

Suurin tunteita herättävä asia oli, kun koin aiemmassa blogikirjoituksessani, että olin juuri nyt elämäni kunnossa. Kuntohan menee aina flunssan aikana takapakkia ja kun kolme flunssaa iskee kahden-kolmen kuukauden sisään, aina muutaman treeniviikon jälkeen uudelleen, tulos on melko varma. Kunto ei voi olla enää samaa mitä aiemmin.

Nyt on aika kerätä voimavarat ja nauttia terveestä kropasta. Toivottavasti flunssat olivat tältä erää tässä. Voisin todeta, etten ole ikinä ollut niin flunssainen kuin tänä vuonna. Kai se on merkki siitä, että olen vain herkempi saamaan kaikki taudit, kun kunto kohoaa.

Toki kiire ja elämän stressitilat näkyvät myös sairastelun määrässä. Lepo on osoittautunut tärkeimmäksi mahdolliseksi palautumiskeinoksi, jota olen pyrkinyt vaalimaan yhä enemmän.

Länsiväyläjuoksu jäi flunssan takia tekemättä, nyt tulevana viikonloppuna on vuorossa jättimäinen HCR – ensimmäistä kertaa elämässä. Juoksen sen Icehearts-joukkueessa, joka toimii myös PUMA – tiiminä. Mukana juoksemassa on mm. Janne Virtanen. Aki Riihilahti ja Jaakko Saariluoma ovat myös joukkueessa mukana ja Alexander Stubb toimii Icehearts –ryhmän virallisena suojelijana.

Pyrin tekemään tasaisen suorituksen itseäni kuunnellen, toivon mukaan elämäni parhaalla puolimaratonajalla. Katsotaan miten meikän käy. Olen todella yllättynyt, jos saan viime syksyn ennätyksen alitettua, kaikkien flunssien jälkeen. Let’s see. Menen kuitenkin nauttimaan suomalaisesta urheilujuhlasta maan suurimmassa juoksutapahtumassa.

Icehearts on toimintamalli, joka on kehitetty ennaltaehkäisemään syrjäytymistä ja edistämään hyvinvointia. Icehearts on joukkueurheilun toimintamalli lapsen hyväksi sekä sosiaalityön, koulun ja vapaa-ajan tueksi. Iceheartsin tavoitteena on ennaltaehkäistä syrjäytymistä, edistää sosiaalisia taitoja ja luoda lapsille pitkäkestoinen ja turvallinen aikuisen läsnäolo läpi kasvun nivelvaiheet. Icehearts-filosofia tukee lapsen kasvua itseensä luottavaksi ja toiset huomioonottavaksi joukkueen jäseneksi. Toimintamalli perustuu arvomaailmaan, joka antaa jokaiselle lapselle mahdollisuuden. Erittäin hieno ajattelumalli. Arvostan toimintaa suuresti, ja kuten tiedetään, tällaista toimintamallia tarvitaan myös Suomessa.

Kesän ainut puolimatkan triahtlon-kisa on nyt buukattu kalenterista. Kisaamaan päästään erittäin perinteiseen suomalaiseen ajankohtaan eli juhannuksena. Lähdemme silloin Tanskan Århusiin Challenge –sarjan kisaan katsomaan, miten tanskalaiset hoitavat hommat.

Viime vuonna olimme Barcelonassa samassa kisassa ja siellä meni kaikki hyvin omalta osaltani, vaikka pyöränkumi oli tyhjä kun tulin uinnista pyörävaihtoon. Onneksi espanjalaiset aid station-pojat olivat vikkeliä ja vaihtoivat kumin uuteen muutamassa minuutissa, ja kuulin nopeammin kuin uskoinkaan. Vamos!

Tsemppiä kaikille HCR:ään osallistuville. Kelin pitäisi olla mitä parhain ja kuuleman mukaan myös kannustuksen pitäisi olla huippua. HURRAA - Suomessakin osataan! 

Kannustus – avain parempiin tuloksiin

Encouragement – the key to better results (HUOM! suomenkielinen teksti alla)

I suddenly came up with the idea to write up a few words about encouragement.

You most need encouragement when you end up outside of your comfort zone– whether willingly or not. Encouragement is particularly important when it comes to work, relationships or hobbies.

There have been times that I’ve had to explain myself and my triathlon hobby to various people. I guess it’s no wonder – this is quite an ordeal both physically and psychologically.

The best support I have gotten has come in the form of small, everyday things. It has been great to notice my friends and family taking my Ironman-challenge seriously and incorporating it into their normal lives.  I’ve appreciated people trying to schedule activities with me for the summer, all the while acknowledging my commitment to the Ironman race in August. This is the best way to be supportive and encouraging. Thank you for that, friends and family!

It also feels really good to get feedback for the blog entries and for my training routine. At this point, that’s the best way to show you care.

Triathlon is all about challenging yourself, jumping in head first, developing yourself further and questioning what you do. Sometimes you have to do things like never before and in the best case scenario, you can raise the bar to the next level.

Often the biggest challenges to doing something are in our minds. A true showcase of our potential and the power of positive encouragement is when a person does what he or she formerly thought of as impossible. A good example of this is Fausto Radicin, who is blind in one eye but still won the world cup of Alpine skiing.

But it’s not all about the amount of encouragement you get – your own response to the support also plays a role in it all.

You have to know yourself, admit your weaknesses and recognize your strengths. Above all, you need to be honest with yourself, try to live through your strengths and develop your so-called weaker sides.

Let’s all remember to keep encouraging ourselves and our loved ones in our efforts. Good pep talks should be a natural part of life, as positive feedback raises our energy levels. When you are supportive of those around you, you are also supportive of yourself. The atmosphere of encouragement and its strength impacts us all.

Thus this week I would like to propose a challenge for this blog’s readers: learn to offer encouragement and to do so in a humble and open way. Find one situation where you can voice your support out loud, but otherwise spend your day mentally supporting all those that you feel could use the encouragement.

Encouragement makes it easier to keep on training and gives meaning to all you do. I received support from an unlikely direction: my good friend’s 6-year-old daughter Venla recorded this song for me where the lyrics go “We are cheering for Hanna!” If this doesn’t keep me running, I’m not sure what will! Thank you Venla. <3

This video helped me get through last week’s wild 14-hour practice sessions. This week is a resting week, which includes taking part in the comedic team of the ExtremeRun-race in the best possible company. A relaxing week ahead.

Have an encouraging and supporting week everyone!

Kannustus - avain parempiin tuloksiin

Sain innostuksen kirjoittaa kannustuksesta muutaman sanan.

Eniten kannustusta kaipaa, kun menee tai tahtomattaan joutuu oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kannustus on erityisen tärkeää työelämässä, henkilökohtaisissa ihmissuhteissa ja harrastusten parissa.

Välillä olen saanut ”selitellä” triathlonharrastustani eri tahoille. Eikä ihme, onhan tämä sekä fyysisesti että psyykkisesti melkoinen rypistys.

Parasta kannustusta olen saanut pienissä ja arkisissa asioissa. On ollut hienoa huomata, miten ystäväni ja perheeni ovat ottaneet Ironman-haasteeni vastaan aidosti ja arjen tasolla. On ollut hienoa kuulla kysymykset siitä, onnistuuko kesällä tehdä näin ja näin, kun sulla on Ironman-kisa elokuussa. Tämä on toisen huomioimista ja kannustusta parhaimmassa mittasuhteessa. Kiitos siitä, ystävät ja perhe! Tuntuu myös todella hyvältä, kun saan viestiä muun muassa tämän blogin kirjoituksista ja harjoitteluun kohdistuvasta kannustuksista. Se on parasta kannustusta juuri tässä kohtaa kautta.

Triathlon on itsensä haastamista, itsensä likoon laittamista, jossa pitää kehittää koko ajan omaa tekemistään ja myös kyseenalaistaa omaa toimintaansa. Välillä pitää tehdä asioita toisin kuin aiemmin ja parhaimmassa tapauksessa voi nostaa omaa rimaa seuraavalle tasolle.

Usein suurimmat rajoitteet mille tahansa tekemiselle ovat mielissämme. Oman potentiaalin ja todellisen kannustuksen positiivinen huipentuma on, kun ihminen pystyy suurempiin suorituksiin kuin osaisi arvata. Hyvä esimerkki tästä on Fausto Radicin, jolla on toinen silmä sokea, mutta joka silti voitti pujottelun maailman cupin.

Mutta omalla itsellä on myös roolinsa siinä, miten kannustuksen voi ottaa vastaan.

Pitää tuntea itsensä, myöntää heikkoutensa ja tunnistaa vahvuutensa. Ennen kaikkea täytyy olla rehellinen itselleen, koettaa mahdollisimman paljon elää vahvuuksiensa kautta ja kehittää myös niin sanottuja heikompia ominaisuuksiaan.

Muistetaan kannustaa jokainen itseämme, rakkaitamme ja läheisiämme. Kannustamisen olisi oltava luonnollinen osa elämää, sillä kannustus kohottaa jokaisen energiatasoa. Kun kannustamme lähimmäisiämme, me kannustamme samalla myös itseämme, sillä kannustuksen ilmapiiri ja voima vaikuttaa meihin jokaiseen.

Niinpä heitänkin tälle viikolle haasteen jokaiselle tämän blogin lukijalle: Opettele kannustamaan, nöyrästi ja avoimesti. Etsi tilanne, jossa voit kannustaa toista ihmistä ääneen, mutta muuten kannusta päivän mittaan joko mielikuvana, tuntein tai ajatuksin kaikkia niitä, joiden elämää koet kannustuksen auttavan.

Kannustus auttaa treenaamisessa ja antaa kaikessa kokonaisuudessaan mielekkyyttä tekemiseen. Itse sain sitä yllättävältä taholta: hyvän ystäväni 6-vuotias Venla-tytär teki oheisen videon. Jos ei tämän voimilla jaksa juosta, minkäs sitten! Kiitos Venla <3



Viime viikon huimat 14-tuntiset treenit ovat menneetkin tämän videon voimin. Tämä viikko on lepoviikko, joka pitää sisällään ExtremeRun –kisan hupisarjassa mitä parhaimmassa seurassa. Rento viikko siis luvassa.

Kannustavaa viikkoa kaikille!

Juoksukenkiä testissä

Testing running shoes (HUOM! suomenkielinen teksti alla)

This spring I have put several running shoes to the test. Fascinating! Even if my reviews don’t quite reach the depth of those in the Runner’s World magazine, here’s my look into the miraculous world of running shoes for all those interested.

Running shoes are generally designed for jogs of different lengths and intensities. It’s good to have a couple of pairs in rotation any given time. Long jogs require slightly more cushioning, whereas quick spurts can be done in lighter shoes. If you want your feet to feel well, it’s important to choose your trainers based on the length and intensity of your training session.

Each runner and his or her goals and needs are different. Traditional running shoes are designed so that the heel is higher than the front. The back is seen as being well-protected but also as offering a method for slowing down. I’m heading in the direction of needing less breaking and thus I prefer the style of shoe that puts more the weight towards the front of the shoe. You can’t change your style overnight, but I’ve noticed a definite change in my running time and my speed of moving with the front-based shoe.

PUMA’s brand-new Mobium trainer has felt natural and well-suited for my foot. Mobium molds to your step like a cat’s paw – tightening up during the pushing stage and spreading out when coming down. There’s also good cushioning in the heel. The wide shoe last gives your foot and toes more freedom to move. It’s easy to run along at a swift pace. Because of how the bottom is designed, the weight lands in the middle of your foot instead of the heel. My guess is that Mobium is suitable for all runners.

Studded sneakers are definitely a good call during the winter’s slippery weather. I have run a couple of winters with the studded trainers by Sarva. They function well even on an icy platform. I recommend them.

PUMA’s Faas 500v2 is a minimalistic and neutral running shoe with the emphasis on the ball of your foot instead of the heel. This gives your running some bounce and roll. There is adequate cushioning in the shoe and enough support for daily training and longer jogs.

Faas 300v2 is a fast and well-reacting shoe. The thin bottom means you are in closer contact with your running platform. I use these trainers in pulling practices and shorter jogs.

Why such an interest in running shoes, you may ask. Well, I myself want to feel good while training, from head to toe –literally! And recently there was a running event in Helsinki’s Kamppi, organized by PUMA and 4Runners. That was a great opportunity for testing out various running shoes!

 

Juoksukenkiä testissä

Olen testannut kevään aikana useampaa eri juoksukenkää. Kiehtovaa! Vaikka en pystykään Tekniikan Maailman testien tasolle, niin tässä kaikille kiinnostuneille katsaus juoksukenkien ihmeelliseen maailmaan.

Kengät on suunniteltu eripituisille ja tehoisille lenkeille. Juoksukenkiä olisi hyvää pitää jokunen pari käytössä samanaikaisesti. Pitkät lenkit vaativat vähän enemmän vaimennusta, kun taas vauhtileikittelyä voi tehdä kevyemmillä kengillä.  Jos haluaa, että jalat voivat hyvin, on hyvä käyttää erimittaisilla ja eri tehoisilla lenkeillä erilaisia juoksukenkiä.

Juoksijat, juoksijoiden tavoitteet ja niin myös juoksijoiden tarpeet ovat erilaisia. Perinteiset juoksukengät on suunniteltu niin, että ne ovat kannan kohdalta korkeampia kuin etuosaltaan. Kantaosa mielletään hyvin tuetuksi, mutta samalla jarruttavaksi elementiksi. Itse olen menossa vähemmän jarruttavaan suuntaan ja valitsen mieluiten jalan etuosan askeltavan tyylin. Tyylin muuttaminen ei toimi käden käänteessä, mutta itse olen huomannut muutoksen juoksuajoissa sekä eteenpäin viennissä hyvin voimakkaasti.

PUMAn uutukainen Mobium – juoksukenkä on tuntunut jalassa luonnolliselta ja jalkaan hyvin istuvalta. Mobium mukautuu askeleeseen kuin kissaeläimen tassujen anturat, jotka puristuvat yhteen ponnistusvaiheessa ja leviävät alastulossa. Kantapäissä on myös hyvä iskunvaimennus. Leveä lesti takaa jalalle vapauden elää ja varpaille tilaa liikkua. Juoksu on hyvin rullaavaa. Pohjan ansiosta askel laskeutuu jalkaterän keskiosalle kantapäiden sijaan. Oma veikkaukseni on, että Mobium soveltuu kaikille juoksijoille.

Mobium

Nastalenkkarit ovat talven liukkailla keleillä ehdottoman hyvät, itse olen juossut muutaman talven erittäin kevyillä Sarvan nastalenkkareilla, jotka ovat oikein toimivat täysin jäiselläkin alustalla. Suosittelen.

PUMAn Faas 500v2 on minimaalinen ja neutraali juoksukenkä, jossa askelluksen painopiste menee päkiälle kantapään sijaan. Juoksusta saa ponnekkaan ja rullaavan. Kengässä on riittävä vaimennus ja tuki jokapäiväiseen harjoitteluun sekä pidemmille matkoille.

Faas 500v2

Faas 300v2 on nopea ja optimaalisen hyvin reagoiva kenkä. Pohjan kapeuden ansiosta saat läheisen kontaktin alustaan. Tätä kenkää käytän vetoharjoituksissa ja lyhyemmillä lenkeillä.

Faas 300v2

 

Mistä moinen innostus juoksukenkiin? Itse tietysti haluan treenatessani voida hyvin, kirjaimellisesti varpaisiin saakka! Ja tällä hetkellä asia on tavallistakin ajankohtaisempi, koska – ta daa – nyt seuraa mainos. Lauantaina 6.4. Kampin keskusaukiolla järjestetään PUMAn ja 4Runnersin juoksutapahtuma. Kaikki juoksua harrastavat tai siitä innostuneet, tervetuloa testaamaan kenkiä kyseiseen tapahtumaan!