Elämän ja urheilun balanssi

Balancing life and sports (Huom! suomenkielinen teksti alla)

Over the past year I’ve thought more than ever about what it means to have balance in life. I see it as walking down a path that feels good, and at times even going about it in a selfish manner.

This last year has been full of action for me, both in sports and in life in general. I now believe I’ve found the balance that I’ve been searching for. Of course you never know what will happen, but if you go toward something with determination and self-assurance, many goals do come true.

Finding a new job that feels right meant more to me than winning the lottery. Getting a job takes work, whereas winning the lottery is just a matter of luck. That is one of the mottos of my life: be ready to work for what you want and be genuine and honest to yourself and others.

In sports you’ll have to face your strongest and weakest self. There are moments when you need to grind your teeth together, as the pain feels overwhelming or enormous. You can give up, or you can think about whether you are harming your body.

People can usually withstand more pain than we would think, both physical and mental. Over the last two months I’ve had problems with my knee, as I wrote in my previous post. The other weekend I was in Estonia on a training camp and felt similar pain as I did in Mallorca, but this time on the other knee. I would think this was largely due to having two tough biking days back to back. On the first training day we completed 100 kilometers in three hours and the headwind wasn’t exactly the weakest.

That was more than half of the entire journey and that was tough going, even if I may say so myself. On the second day I was off to a good start, when the Mallorca-type pain hit me halfway through the ride, though luckily in a slightly milder manner. I called off the biking after 90 kilometers and ran an hour on top of that, as running doesn’t put the kind of pressure on the knee as biking does.

The Muhumaa gang ready to hit the road..

To analyze things further, I could say that even in this aspect it’s good to keep a balance. I never should have even thought about biking 155 kilometers on the second day. I had the will and the urge, but luckily our bodies know when enough is enough. This balance is something that everyone should think about, both in sports, life in general and especially in social relationships. We should learn to appreciate ourselves, others and life – our own and that of others.

Last Tuesday I completed the summer’s first Rykäsy race of the Helsinki Triathlon Cup. The distances included a 700-meter swim, 200 kilometers of biking and 5.3 km of running. On my part the day began partly the same way as it ended: with one mishap after another.
The first open-water swim of the summer was challenging: I felt claustrophobic in the wetsuit, I couldn’t get the swimming going, my hands felt heavy, and lactic acid was building up in my legs. Yet I think I finished in decent time.

Next up, I didn’t do a good job of mounting my bike. That much was obvious for anyone who saw me. I hadn’t set the gears in the right position and the highest gear was on while I was going uphill. The things I do, even at the start of my fifth triathlon summer! Luckily everything is a learning experience.

Overall the biking went fine, aside from a few moments when I thought I was going to puke. I felt heartburn and pressure in my chest. My legs were heavy after the weekend training camp in Estonia, which was to be expected. But I did arrive to the transition station in a good position.

The running felt good in the beginning, but the pressure in my chest kept growing. I felt a side stitch and had to walk for a bit. I almost called it quits but then I decided that I would walk to the end if I needed to. And I didn’t quit. When I got to the finishing line, I crashed into the ground and wasn’t far from puking.

Some races are successes and some are failures. I’m not sure about which category last Tuesday’s race belongs to.

My meals were normal; of course we ate well with our Swedish guests, but I don’t think I ate anything that had caused problems earlier. Who knows.

Now starts the mental preparation for the Sääksi Finnish Championship sprint that takes place this coming Saturday. There we will go harder than in the last Rykäsy and we’ll be better equipped to do so. I have faith in that.

 Maybe I was my stronger self at last Tuesday’s Rykäsy after all.

Happy sporting, readers!

Elämän ja urheilun balanssi

Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt enemmän kuin koskaan, mikä on elämän tasapaino. Se on mielestäni sellaisen tien kulkemista joka tuntuu itsestä hyvältä, jopa välillä itsekkäästi taivaltaen.

Viimeinen vuosi on ollut elämässäni ja urheilussa tapahtumarikasta aikaa ja uskon löytäneeni nyt tasapainon viimeisen vuoden tasapainohapuilun jälkeen. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta yleensä kun menee jotain kohti määrätietoisesti ja itsensä tuntien, monesti asiat myös toteutuvat.

Uuden työpaikan saaminen ja sen oikeaksi kokeminen on itselleni enemmän kuin lottovoitto. Työpaikan saamiseen vaaditaan töitä, lottovoiton eteen vain arpaonnea. Se onkin yksi elämäni motto. Tee töitä sen eteen mitä haluat ja ole aito ja rehellinen itsellesi sekä muille.

Urheilun myötä joutuu kohtaamaan sen vahvimman ja heikomman itsensä. Joudut joissakin hetkissä puremaan hammasta kun tuntuu jo todella pahalta tai kipu on valtava. Voit luovuttaa tai miettiä, onko tämä haitaksi kropalle. 

Yleensä ihminen kestää enemmän kipua kuin uskoisi, niin fyysistä kuin henkistä. Viimeisen vajaan kahden kuukauden aikana olen joutunut kamppailemaan polven kanssa, josta aiemmassa postauksessani kirjoitinkin. Edellisviikonloppuna Virossa treenileirillä ollessani koin samansuuntaista kipua mitä kaksi kuukautta sitten Mallorcalla, kylläkin toisessa polvessa. Suurimmaksi osatekijäksi arvioisin kahden peräkkäisen kovan pyöräilypäivän aiheuttaman rasituksen. Ensimmäisenä treenileiripäivänä nykäistiin 100km kolmeen tuntiin ja vastatuuli ei ollut ihan pienimmästä päästä. Vedin reilut puolet matkasta ja se oli kovaa menoa vaikka itse sanonkin. Toisena päivänä matka alkoi hyvin, kunnes puolivälissä polveen iski samankaltainen kipu kuin Mallorcalla, aavistuksen onneksi lievempänä. Jätin pyöräilyt 90 kilometriin ja juoksin tunnin päälle, sillä juoksussa polvi ei saa ärsytystä siten kuin pyörää rullatessa.

Muhumaan jengi lähdössä baanalle..

Analyysinä voisin todeta että tässäkin asiassa balanssi on poikaa. Ei olisi edes pitänyt ajatella pyöräilevänsä 155km toisena päivänä. Tahto ja menohalut olivat kovat, mutta onneksi kroppa kertoo, milloin liika on liikaa. Tämä tasapaino on jotakin, jota jokaisen tulisi omalla kohdallaan miettiä, niin urheilussa, elämässä yleensä ja erityisesti ihmissuhteissa. Pitäisi oppia arvostamaan itseään, muita ja elämää, sekä toisten että omaa elämää.

Viime viikon tiistaina tuli vedettyä kesän ensimmäinen Helsinki triathlonin Rykäsy. Matkoina uinti 700m, pyörä 20km ja juoksu 5,3km. Omalta kohdaltani päivä alkoi samalla lailla kuin se osittain päättyikin: sähläyksiä toisen perään. Uinti meni ensimmäisen kerran tänä kesänä avovedessä kisatessa aika penkin alle. Puku ahdisti, uinti ei kulkenut, käsissä painoi, jalat menivät hapoille, aika taisi kuitenkin olla ihan kohtuullinen. Pyörän selkään en päässyt kovin hyvin. Sen voi jokainen minut nähnyt myöntää. En ollut laittanut vaihteita oikeaan asentoon, ja maximit oli päällä ylämäkeen startatessa. Kaikkea sitä tuleekaan tehtyä, viidettä thriahlonkesää aloittaessa. Onneksi kaikesta oppii.

Pyöräily meni muuten kivasti, mitä nyt pari kertaa meinasi oksennus lentää. Rinnassa puristi ja närästi. Jaloissa myös painoi Viron viikonlopun pyöräleiri, minkä kyllä aavistin jo etukäteen. Pyörävaihtoon saavuin kuitenkin hyvissä asemissa.

Juoksu tuntui alkuun hyvältä, kunnes pakottava tunne rinnassa kasvoi. Pistely alkoi kyljessä ja jouduin hetken kävelemään. Meinasin lopettaa. Päätin, että vaikka kävelen maaliin, mutta en luovuta. Enkä luovuttanut. Maaliin tullessa rojahdin maahan istumaan ja oksennus ei ollut siinäkään hetkessä kaukana.

Kisoissa tulee onnistumisia ja epäonnistumisia. En tiedä, mihin viime tiistainen lukeutui. Ruokailut olivat normaalit, toki ruotsalaisten vieraiden kanssa käytiin hyvin syömässä, mutta en syönyt mielestäni sellaista, mikä aiemmin ei olisi toiminut. Tiedä sitten. Nyt alkaa mentaalinen harjoittelu kohti Sääksen SM-sprinttiä, joka koittaa tulevana lauantaina. Siellä mennään lujempaa kuin viime Rykäsyssä ja paremmilla edellytyksillä. Luotan siihen.

Ehkä olin kuitenkin viime tiistain Rykäsyssä se vahvin minä.

Liikunnan iloa lukijat!